Bob on pop

Mustavalkoiseen kaulahuiviin sonnustautunut kiharatukkainen mies seisoo harmaata seinää vasten eikä hymyile. Kuva on epätarkka ja kulissit karut, mutta eipä näytä heppu kummoisempia krumeluureja kaipaavankaan.

Levy on Blonde On Blonde ja heppu Bod Dylan. Eräs folk-puritaani tosin nimesi hepun keikalla Juudakseksi, koska tämä vaihtoi akustisen kitaran sähkökitaraan.

Blonde on Blonde taisi olla ensimmäinen Dylanin levy, jonka tulin hankkineeksi. Serkun luona olin tutustunut John Wesley Hardingiin, mutta pitkään Dylanin määkivä ääni vain nauratti. All Along The Watchtowerkin lämmitti enemmän Jimi Hendrixin energisenä versiona.

Kesti hetken tajuta, ettei Dylanin nasaali ääni olekaan kauneusvirhe, vaan persoonallinen syntymämerkki. Omintakeinen sanojen venyttäminen viestii sitä samaa anarkistisuutta, joka näkyy Dylanin ilmeessä Blonden kannessa.

Tajuamisen hetkestä alkoi yhä jatkuva tutkimusmatka Dylanin monipuoliseen tuotantoon ja häikäiseviin sanoituksiin. Trippi oli hyvä aloittaa rockhistorian enimmäisellä tupla-albumilla. Blondelta löytyi paljon aarteita: rehvakas Rainy Day Women #12 & #35, sattuvan suorasanainen I Want You ja upea Stuck Inside Of Mobile With The Memphis Blues Again.

Erityismaininnan ansaitsee levyn päättävä hauraankaunis Sad Eyed Lady Of The Lowlands, jonka Bob kynäili vaimolleen Sara Lowndsille. Kymmenen vuotta myöhemmin ilmestyneellä Desire-levyllä Dylan muistelee: "StayinÂ’ up for days in the Chelsea Hotel / WritinÂ’ Sad Eyed Lady Of The Lowlands for you..."

Levyllä kitaraa näppäilee myös The Band -kitaristi Robbie Robertson. Hyvä näyte hänen tyylikkäästä soitostaan on kaunis Visions Of Johanna.

Minkäköhän takia levyn nimi on muuten Blonde On Blonde? Siksikö vain, että alkukirjaimista muodostuu mestarin etunimi?

Juho Hakkarainen