Roskan harjanteella

Tummanpuhuvan taivaan alla, sateensekaisessa uhkaavuudessa Tarastenjärven jätteenkäsittelykeskus on kuin pääteasema kaikelle. Kurvaamme pihaan. Hallit ja muut inhimilliset rakennukset ovat sumpussa etualalla, kuin kasaan käpertyneinä ulkopuolisen kaaoksen vaikutuksesta. Kauempana kaartaa armoton roskavuori kuin Mordorin muuri.

Tulomatkan Tarastenjärvelle olemme luukuttaneet Slayerin levyä Diabolus In Musica. Tunnelma roskaretkelle on paras mahdollinen: hämmästynyt, jännittynyt, trash-metallista suunniltaan. Ilma on sateinen mutta kirkas.

Olemme selvittämässä kaatopaikan todellista merkitystä ja laajuutta. Aiomme myös kartoittaa Tarastenjärven mahdollisia laskettelurinteitä, sillä jos me hukumme roskaan, voimme saman tien tehdä sen tyylillä. Silmäilen hakkeluskukkuloita uteliaana.

Ressun arki on mutkatonta

Jätteenkäsittelylaitos Ressun laitospäällikkö Elina Tiira ottaa meidät vastaan aulassa ja alkaa siekailematta kertoa keskuksen toiminnasta.

Aulan ilmakuvasuurennoksesta näkyy Tarastenjärven jätteenkäsittelykeskus koko komeudessaan. Siinä kompostointiaumat, öljymaa ja kolmenkymmenen hehtaarin loppusijoitusalue näyttävät pieniltä kentiltä.

Alueen biojäteaumat ja muut alueet ovat uudistumassa vuoden 2007 direktiivinmukaisten uudistusten myötä. EU on asettanut jätteenkäsittelylaitoksille tarkkoja vaatimuksia. Ressun arkea muutos ei juuri järkytä.

"Toimintaamme tämä ei vaikuta mitenkään. Tietysti meille on tulossa direktiivienmukaiset pohjat, tarkempi jätevuorten maisemointi ynnä muuta, mutta varsinainen toiminta jatkuu samana", Tiira kertoo.

Vedämme kypärät päähän ja käymme konehalliin, jossa jokaisella ryskyttävällä koneella on olennainen tehtävä jätteen erottelussa.

Iso keltainen seulontarumpu, kuljettimet, harmaat täryseulat ja jälkimurskaimet tekevät kotitalouksien kuivajätteestä biohajoavaa ainetta. Yhteen läjään on koottu karua, käsittämätöntä rautaromua.

"Tällaista kaikkea ihmiset heittävät roskiin", Tiira huokaa.

Tiiran mukaan ihmiset osaavat kuitenkin lajitella roskansa. Erityisesti ongelmajätteen tunnistaminen luonnistuu. Lajittelu ja jätteenkäsittelyn tehostuminen näkyvät positiivisina lukuina tilastoissakin: kerätyn biojätteen ja talteen saadun hyötyjätteen määrät nousevat.

Muutenkin jätteenlajittelu on Tiiran mielestä melko mutkatonta.

"Meidän pitää vain käsitellä se roska, mikä tulee portista sisään. Todellisempi ongelma on, saammeko pienennettyä jätteen määrää", Tiira miettii.

Suomessa on tilaa ja toivoa

Syöttöhallin puolella kuormurit kumoavat sekalaista roskaa kaukaloihin, joista erotteluprosessi alkaa. Roskakasat näyttävät mielestäni kovinkin suurilta, mutta ulkona mäet vasta odottavatkin. On kirjavasta silpusta kasattuja vuoria, puuhakkelusrinteitä, kuumana höyryäviä bioläjiä, kaikki maalauksellisen kauniisti omissa läjissään.

Tiira vie meidät kompostointilaitokseen, jossa teltankaltaisiin pressutönöihin lastataan maatuvaa mömmöä.

Yllättäen systeemin ovat kehittäneet saksalaiset. Jotenkin mystisesti hengittävät goretex-katot pitävät hajun sisällä, mutta päästävät ilman läpi pitääkseen biomassan käyttökelpoisena.

Luulisi, ettei lintuja kiinnosta paikka, jossa jätteet eivät näy eivätkä haise. Ne ovat kuitenkin ulostaneet goretex-pressut jo kertaalleen hajalle. Nykyään parrujen päällä on lintupiikit.

"Mehän emme hävitä tai hätistele lintuja. Yritämme vain pitää huolen, ettei niillä olisi ihan seisova pöytä täällä", Tiira selittää.

Tarkoituksenamme on vielä lähteä kierrokselle vastaavan jäteasemanhoitaja Jani Kanasen kanssa. Kysyn kuitenkin vielä Tiiralta, uppoammeko me roskaan lähitulevaisuudessa.

"Emme ole hukkumassa roskaan. Suomessa varsinkaan tilanne ei ole kriittinen, sillä kaatopaikkatilaa on."

Jään miettimään, onko kyse vain tilasta.

Kierros tunturin huipulla

Linnut ovatkin sitten oma lukunsa. Niitä on enemmän kuin missään. Ne ovat suurempia kuin missään. Ne liitävät eeppisinä parvina kaiken yllä. Ne rääkyvät mielipuolisina ja mässäilevät aivan kaikella.

Kauhistuttavat huudot yltyvät, kun möngimme maasturilla loppusijoitusalueen huipulle. Linnut ovat pikkulapsen kokoisia. Erilaisia patjoja näkyy siellä täällä, ja kun ajamme lähelle, lokit tulevat kököttämään niille ja tuijottavat meitä. Matka tuntuu enemmän Jurassic Parkilta kuin kaatopaikan turistikierrokselta.

Loppusijoitusalueelle päätyy kaikki se, mitä ei voida hyödyntää oikein missään. Alueelta kerätään kaatopaikkakaasut ja suotovedet talteen. Kokonainen vuori kotitalousryönää, kamaa, puhdasta roskaa. Kuka tietää, mihin me vielä joudumme tämän kaiken takia.

Yritän erottaa massasta edes jotakin tunnistettavia objekteja, mutta kaikki on märän kuran peitossa ja totaalisesti murskaantunut. Sateella maasta tulee löysää mutaa, jossa kuormurit ja Tana-kaatopaikkajyrät ryömivät minkä pystyvät.

Kävelemisenkin pitäisi kai olla vaarallista täällä, mutta maa jalkojen alla näyttää pelkältä tiiviiltä hiekalta.

Roskia ei juurikaan näe, sillä maisemointi peittää pahimman massan. Vuoren päällä, 28 metrin korkeudessa näkee pitkälle jokaiseen ilmansuuntaan. Allamme on miljoonia kuutioita jätettä.

"Korkeammalle emme vuorta rakenna, sillä se olisi Puolustusvoimien tutkien tiellä ja muutenkin liian silmiinpistävä", Kananen kertoo.

Lokkien hanskat hukassa

Lokkien limainen, harmaa paska on toimittajille pahempi ongelma kuin mitkään vaaralliset tökit.

Kuvaaja saa latingin kameralaukun kanteen kuvatessaan rinteessä jököttäviä lintujoukkioita. Ne seisovat hämmentävän geometrisessa muodostelmassa nokka samaan suuntaan.

"Ne odottavat tuulta ja hyppäävät vastatuuleen, kun hyvä virtaus tulee", Kananen kertoo.

Kananen on tullut nähneeksi yhtä ja toista kaatopaikalla. Linnut ovat loputon ihmetyksen kohde. Hänellä tuntuu olevan jokin erikoinen suhde niihin. Ja tarinoita riittää.

"Kerran tänne tuotiin rekkalastillinen koiranmakkaraa. Emme ehtineet edes peittää sitä kaikkea, kun puolet oli jo syöty. Sen jälkeen tässä oli ryhmä lokkeja, jotka eivät pystyneet lentämään. Kun niitä lähestyi, ne yrittivät vain kävellä karkuun, maha täynnä pilaantunutta koiranmakkaraa."

"Eräs lokki avasi itse makkarapaketin, ja hotkaisi yhden makkaran kokonaisena. Siis ihan Wilhelmiä tai jotain. Sitten se rupesi nielemään toista, muttei saanut sitä alas, kun se ensimmäinen otti vastaan", Kananen selittää innostuneena.

Kananen itse on luonnossa liikkuja. Hän kalastaa, metsästää ja mökkeilee. Hänelle kaatopaikka on lopulta luonnonvastainen ympäristö. Lokkejakin hän katselisi mieluummin järvellä.

"Eihän kaatopaikka ole eläinten luontainen ympäristö. Mutta minkäs teet. Homma vaan on lähtenyt näillä käsistä."

Surmansyöksy omiin jätöksiin

Kiitämme Jani Kanasta avartavasta kierroksesta. Hänen työpäivänsä päättyy. Meillä on kuitenkin vielä yksi työ tekemättä ennen kuin päivä on pulkassa. Otamme laskettelukamppeet autosta ja suuntaamme rinteille.

Ruotsin armeijan puusukset voittavat näyttävyydessään Toukon Peltoset. Siteiden kiinnitykseen ei tarvitse edes erillisiä monoja. Nappaan sukset syöttöhallin seinustalta.

Täällä on jätettä hiihtokeskukseksi asti. Ilmastonmuutoksen lämmittäessä palloamme saatamme hyvinkin jonain päivänä huomata, ettei lunta enää ole. Silloin freestyle siirtyy kuivalle maalle, ja pian huomaamme hiihtävämme omassa paskassamme.

Minä en jää ihmettelemään, kun se päivä koittaa. Kiipeän energiajätekasan laelle ja isken sukset jalkaan. Siteet ovat sodanaikaiset, eikä remmejä saa enää kunnolla kiinni. Tuuli vihmoo kasvojani asettuessani syöksyasentoon. Koneet rouhivat roskaa. Biojätepenkat höyryävät. Tämä on kaiken loppu. Tänne kaikki päättyy. Työnnän itseni vauhtiin.

Jantso Jokelin

Jätteiden synty on tuotannon ja kuluttajien käsissä

Kansalaisjärjestöt, tutkijat ja poliitikot tekevät jätekysymyksestä kukin oman numeronsa. Välillä lausunnot menevät äärimmäisyyksiin, uskoo Tampereen teknillisen yliopiston lehtori Simo Yliaho.

"Julkisuudessa käy usein niin, että riippuen siitä, kuka asiaa tarkastelee, päädytään aina vähän erilaisiin lopputuloksiin. Looginen ajattelu ei ainakaan julkisuudessa tule ilmi. Lausunnoista tulee helposti äärimmäisyyksiä, vaikka että biopolttoaine ei ole ollenkaan hyvä", Yliaho pohtii.

Jätteenkäsittely pyrkii siihen, että ihmisen hyödyllisestä käytöstä poistuvan materian määrä minimoituisi. Kerran luonnosta irrotettu materiaali pyritään pitämään hyötykäytössä mahdollisimman pitkään. Mutta entä kun kierrättämään ei enää pystytä?

"Kierrättämisen reunaehtoja ovat kuinka paljon se aiheuttaa päästöjä ja haitallisia muutoksia ympäristössä. Toiminnan pitää olla energiataloudellisesti järkevää. Jos esimerkiksi ottaisimme energiaa voimalaitosten hukkalämmöstä, syntyisi varmasti positiivista tasetta. Mutta otamme sen tuotteeksi jalostetusta lämmöstä ja sähköstä, jolloin saamme jopa negatiivisia lukemia", Yliaho vastaa.

Yliahon mukaan uusiutuvien energianlähteiden tutkimus on hyväksi, mutta uudet ratkaisut vaativat perusteellista kehittämistä. Ympäristöjärjestöt ovat oikeassa, mutta heillä ei välttämättä ole asiantuntijoiden kokemusta.

"Kansalaisjärjestöillä on eri näkökulma kuin ammattilaisilla. Uusia hyödyntämismuotoja ajetaan parhaillaan läpi Suomessa. Varsinaisesti tämä ei ole uusi asia. Kokonaan uusia tapoja ei nähdäkseni ole."

Yliahon mukaan osaamme jo ajatella hyötykäyttöä, terveyttä ja ympäristöä loppusijoituspaikoilla. Ympäristöliikkeiden peräänkuuluttama jätteiden synnyn ehkäisy ei kuitenkaan toteudu riittävästi.

"Tähän on selkeä syy: se ei ole jätehuollon, vaan tuotannon asia. Osittain jätehuolto pystyy kierrättämään sille tulevia materiaaleja, mutta enemmän jätteen synty on tuotannon, teollisuuden, tuotesuunnittelijoiden ja kuluttajien asia."

Jantso Jokelin