Pääkirjoitus

Yliopistot muuttuvat hurjaa vauhtia. Vaikka monien uudistusten taustalla on kylmältä kalskahtavia sanahirviöitä kuten "kansainvälinen kilpailukyky" ja "strateginen kärkihanke", voi kehitys ainakin joiltakin osin viedä oikeasti eteenpäin.

Kuulostaa ihan järkevältä, että Euroopassa yhdenmukaistetaan tutkintorakenteita, jotta opiskelijat ja tutkijat voisivat liikkua vaivattomasti. Ihan fiksua on sekin, että yliopistot saavat itse päättää entistä enemmän omista asioistaan. Tai se, että yliopistot keskittyvät niihin asioihin, joissa niillä on jo valmiiksi eniten osaamista, eivätkä yritä tehdä kaikkea mahdollista jotenkuten.

Yksi suuri ongelma kaikissa hyvissäkin uudistuksissa on: jonkun pitäisi ne myös toteuttaa.

Yliopistojen työntekijät ovat jo valmiiksi uupuneita kaikenlaisiin selvityksiin, raportteihin ja hakemuksiin. Moni kokee, että nykyinen julkinen hallintomalli perustuu luottamuksen sijaan jatkuvalle arvioinnille ja kyttäykselle.

On selvä, ettei yliopistoissa voida toimia akateemisen vapauden varjolla ihan miten sattuu. Julkinen rahoitus tarkoittaa myös tulosvastuullisuutta rahoittajille - eli veronmaksajille. Maalaisjärkeen ei silti mitenkään sovi se, että puolet opettajien työajasta menee opetus- ja tutkimustyön sijaan paperisotaan.

Kaiken kaikkiaan yliopisto ei työpaikkana kuulosta yhtään siltä, mitä sen pitäisi olla. Huono palkka, lyhyet, erittäin epävarmat työsuhteet ja jatkuva stressi ja kiire tulevien muutosten takia. Ketä kiinnostaa?

Ainakin opiskelijoita ongelman pitäisi kiinnostaa. Eikö graduohjaaja vastaa viesteihin? Ovatko tenttitulokset joskus viipyneet?

Vastaus voi olla yksinkertainen: opettaja-täti tai -setä on hyvin, hyvin väsynyt.

Tuomo Tamminen
päätoimittaja