Harmaat vaatteet, musta maailma

Maailman murjoma? Omatunto?? Yksin!!! Alkuperäistekstit Juhani Aho. Dramatisointi ja ohjaus Markus Myllyniemi, valot Nadja Räikkä, äänet Nuutti Vapaavuori, lavastus Markku Mäkiranta. Rooleissa HannÃ¥ Eskola, Juha Hurme, Tanjalotta Räikkä, Kaisa Sarkkinen. Teatteri Telakka, esityskausi jatkuu 28.11. asti.

Nimestä päätellen tätä näytelmää voisi luulla 16-vuotiaan kirjoittamaksi, mutta nimi onkin yhdistelmä erään kansamme arvostetuimman kirjailijan Juhani Ahon novellien nimistä. Ahon teksteistä Omatunto ja Yksin Markus Myllyniemi on dramatisoinut ja ohjannut lyhyen, alle tunnin näytelmän.

Näytelmä kertoo 1900-luvun vaihteen ajasta, merenrannalla asuvista köyhistä ihmisistä, kahdesta naisesta ja miehestä. Mies on käväissyt vankilassa eikä nauti asuintoveriensa kunnioitusta. Elämä on vaikeaa kaikille. He odottavat meren tuovan mielenkiintoista tavaraa haaksirikkojen jäljiltä ja puntaroivat, onko oikein toivoa lisää haaksirikkoja, lisää tavaraa. Välillä taustalla pyörivät myös pappi ja perkele.

Miksi Ahoa, miksi juuri nämä tekstit juuri nyt, oli kysymys joka vaivasi minua esityksen ajan, enkä löytänyt näytelmästä siihen vastausta. Vanhan kielen käyttäminen kuulostaa mukavalta korvaan, ja merenrannan kuvittelee mielellään silmiensä eteen, mutta vanhan kautta pitäisi heijastua jotakin tähän päivään suhteutettavissa olevaa, jotakin uutta.

Myllyniemen Aho-näytelmä ei juuri herätä ajatuksia. Kirkon valta oli joskus suuri, se painosti köyhiä tavoittelemaan sielunrauhaa sekä taivaspaikkaa ja tyytymään siihen, että rikkailla oli yllin kyllin sitä mistä köyhät saivat hampaat irvessä taistella. Kyllähän tematiikka on siirrettävissä nykypäivään, mutta voisi aiheesta keksiä jotain uuttakin sanottavaa tai edes uudenlaista näkökulmaa. Sitä paitsi saarnat ovat tylsiä kirkossakin, eivätkä muutu kiinnostaviksi teatterin näyttämölle siirtämällä. Ahon tekstit toimivat parhaiten luettuna.

Näyttämökuva
toimii

Markku Mäkirannan lavastus on kekseliäs ja sitä käytetään monipuolisesti hyväksi. Se myös toimii hienosti yhteen Nadja Räikän suunnitteleman valaistuksen kanssa. Toteutus on niukka, eikä enempää olisi tarvittukaan. Näyttämökuva muuntuu helposti ja yllättävästikin.

Nuutti Vapaavuoren suunnittelema, kokonaisuuteen sopivan vähäeleinen äänimaailma varmistaa lähes huomaamatta, että katsoja näkee edessään merenrannan. Äänin tehty tuulinen tunnelma saa miettimään, eikö laiturilla istuvia naisia palele. Tekisi mieli pukea heille villahousut jalkaan.

Tanjalotta Räikkä ja Kaisa Sarkkinen saavat rooleihinsa tunnetta ja uskottavuutta, ja työ näyttää olevan heille mieleinen sekä yhteispeli toimii. HannÃ¥ Eskolan ja Juha Hurmeen läsnäolo vaikuttaa puuskittaiselta ja mielikuvan ylläpitäminen hetkittäin vaikealta. Eskola muuntuu hetkessä papiksi ja taas pois ja vaihdokset ovat hauskoja.

Henkilöiden suhteet jäivät hämäriksi ja osat irrallisiksi, vaikka ilmeisesti on ollut tarkoitus yhdistää novellit yhtenäiseksi näytelmäksi. Tällaisinaan niistä ei synny yhtenäistä, jatkuvaa jännitettä tai tunnelmaa.

Myllyniemen lyhyt näytelmä on kuitenkin piristävä kokemus. Siinä on sopivasti lempeää huumoria, ja Ahon käyttämä vanhanaikainen kieli on mukavaa kuultavaa. Ulkoisesti ja äänellisesti näytelmä toimii mainiosti. Viimeisenä jäi mieleen kunnioitettava ajatus rehellisyydestä rehellisyyden vuoksi, joka ei kuitenkaan aina johda aivan tavoiteltuun lopputulokseen.