Klassikkoni: Petri Tamminen: Piiloutujan maa

Petri Tamminen: Piiloutujan maa. Otava 2002.

"Reissussa sielu huutelee olkapäällä ja katselee sieltä mitä selkäydin tekee. Arkena sielu lepää sylissä ja ihminen käpertyy sitä suojelemaan. Mutta piilossa ihminen on koossa ja kasassa kuin maatuskanukke."

Tartuin Piiloutujan maahan aivan sattumalta. En ollut aiemmin lukenut Petri Tammista (jolle en ole sukua), mutta minulla oli menossa kausi, jolloin Kari Hotakaisen ja Hannu Raittilan innostamana luin paljon suomalaisia miespuolisia nykykirjailijoita. Tamminen osui tähän lokeroon, minkä lisäksi Piiloutujan maa oli ohut. Se helpottaa aina uuteen kirjailijaan tutustumista.

Oli lähes uskonnollinen kokemus lukea ilman ennakkovaroitusta kirja, joka nimesi olotilan, jonka olin aina tuntenut mutta jota en ikinä ollut osannut nimetä. Olotila on itsestäänselvästi piilo.

Tamminen opettaa, että piilo voi olla monia asioita. Se voi olla invavessa ruuhkaisella lentoasemalla, mutta yhtä lailla piilosta käy valkoinen mainoskynä poliklinikan odotushuoneessa tai säilykesäkki vaatehuoneen perällä.

Minullakin on aina ollut piiloja. Yksi parhaista oli aukea pienessä metsäsaarekkeessa Partekin tehdasalueen reunalla yläasteaikoina. Ensimmäinen kesätyöni oli yksinäistä ja kuolettavan tylsää toimistotyötä, jota pakenin lounastauon jälkeen aukealle, jolla oli paljon lintuja ja tyhjä roskalava. Kymmenen minuuttia hiljaa aukealla, ja jaksoi taas loppupäivän.

Nykyään yksi hyvä piilo on halvasti toimitettu kirja arkkitehtuurin historiasta. Sitä on hyvä lukea muutama sivu yöllä vessassa, kun ei saa unta. Ruodeholvit, tambuurit ja baldakiinit tarjoavat luonnollisen piilopaikan.

"Todellinen mestari ostaa rivitalokaksion Janakkalasta. Hän tervehtii naapureita ja osallistuu pihatalkoisiin. Hän kulkee kaikkien näkyvillä, mutta kun yö saapuu ja asuinalue hiljenee ja mestaripiiloutuja käy vuoteeseen, hän tärisee riemusta."

Tuomo Tamminen