Naismurhaaja lähti ihmemaahan

Ensikuulemalta Eleanoora Rosenholmin uusi albumi herättää ristiriitaisia tuntemuksia: onko tämä hienoa musiikkia vai pelkkää tekotaiteellista kikkailua?

Hyväile minua pimeä tähti on bändin edellisiä tuotoksia vaikeampi ja kunnianhimoisempi. Pitkien biisien sisältä on turha etsiä tarttuvia kertosäkeitä. Tarinan seuraaminen vaatii keskittymistä, eikä punaista lankaa tahdo silti löytyä.

Mika Rätön äkkiväärät ja välillä kömpelötkin sanoitukset ruotivat muun muassa uskonnollista tematiikkaa. Lyriikoissa eksytään synkkiin taikamaailmoihin ja mielenhäiriöihin. Laulaja Noora Tommila tulkitsee Rätön synkkiä sanoituksia hienosti, mutta jää valitettavan taka-alalle.

Edellisillä levyillä pääroolissa oli Tommilan esittämä naismurhaajan hahmo, mutta nyt valokeilaan tunkee Rättö, jonka lauluosuuksia on levyllä aiempaa enemmän. Teatraalisuudessaan Hyväile minua pimeä tähti kuulostaa liikaakin Rätön muilta projekteilta.

Hyväile minua pimeä tähti tuo puhelimenpirinöineen ja tummine äänimaisemineen mieleen David Lynchin leffat. Ajoittain tunnelman luomisessa onnistutaan hienosti. Esimerkiksi hypnoottinen Valo kaasumeren hämärässä on hieno kappale, samoin villin julmaksi yltyvä Sata Ave Mariaa. Kokonaisuutena Hyväile minua pimeä tähti on kuitenkin turhan raskas 52-minuuttinen matka. Todella upeat hetket ovat vähissä, ja hämyilyä on paatuneelle progen ystävällekin liikaa. Välillä tarvittaisiin raikasta vettä.

Juho Hakkarainen

* *
Eleanoora Rosenholm: Hyväile minua pimeä tähti. (Fonal 2011)