Koti-ikävä

Mitä sanoa Haminasta? Se on satamakaupunki. Se on pyöreä. Sweetheart on sieltä. Kun pääsin lukiosta, halusin heti pois.

Tarkalleen ottaen olen kyllä Vehkalahdelta, mutta se yhdistyi Haminaan muutama vuosi sitten, joten voidaan kai yhtä hyvin puhua Haminasta.

Olen alkanut kaivata joitakin asioita. En ole mikään ryyppykulttuurin suurin ylistäjä, mutta juopottelu Haminassa on aina ollut mukavaa. Jack-up-nimisessä baarissa, jossa fiftarit, moottoripyöräjengiläiset ja hipit käyvät sulassa sovussa, tapaa aina tuttuja. Tampereella ei oikein ole sellaista paikkaa. Ehkä siksi, että en tunne täältä niin paljon ihmisiä.

Kaipaan lukioaikoja. Oli omalla tavallaan hauskaa, kun oli jokin taho (sekä koulu sääntöineen että ihmiset sosiaalisine koodeineen), joka pyrki sanomaan, mitä saa tehdä ja mitä ei. Piti tietenkin toimia koko ajan odotuksia ja rajoituksia vastaan.

Ja koska toisinajattelevia ihmisiä oli niin vähän, tulivat he oikeastaan kaikki tutuiksi. On vieläkin virkistävää käydä Haminassa ja tavata persoonallisuuksia, joita ei liiaksi vaivaa urbaani itsetietoisuus.

Lisäksi kaipaan vanhempieni talon lähellä olevia kallioita. Kaipaan Pitkien Hiekkojen uimarantaa, Myllyvuoren mäenlaskupaikkaa - malja teille, hiihtäjäsedät, joita terrorisoimme! - ja lapsuuden leikkejä: valopiiloa, purkkista, pilapimpotuksia, omenavarkaisiin menoa, vaklausta.

Ja vaikka olin varma, etten koskaan sanoisi tätä, kaipaan myös kotitaloni lähellä olevia rekkatalleja.

Mikko Nenonen