Pääkirjoitus

Mietin yksi aamu bussissa, pitäisikö minun äänestää ilmeisen opiskelijavaihtoehdon sijaan kristillisdemokraattien Eija Grönforsia.

Otan heti alkuun sen verran kantaa politiikkaan, että kiellän tuntevani minkäänlaista vetoa kristillisdemokraatteihin puolueena.

Lähihoitaja Grönfors olisi kuitenkin läpi päästessään ensimmäinen romani, ja vieläpä ensimmäinen romaninainen, Suomen eduskunnassa. Olisi hienoa, jos juuri minun ääneni auttaisi eduskuntaan opiskelijan, mutta vielä hienommalta tuntuisi olla tekemässä oikeasti historiaa ja olla nostamassa Grönforsia kansanedustajaksi.

Opiskelijaehdokas on opiskelija vain aikansa, kunnes hän joko valmistuu tai hänestä tulee ammattimainen poliitikko. Onhan nykyinenkin eduskunta täynnä entisiä ylioppilaskunta-aktiiveja.

Grönfors tulisi kuitenkin aina olemaan ensimmäinen romanikansanedustaja, ja sillä voisi olla syrjityn kansanosan itsetunnolle ja tasa-arvolle suurempi merkitys kuin millään hallituksen paperinmakuisella tasa-arvo-ohjelmalla. Varmasti tämä ei tekisi pahaa valtaväestönkään asenteille.

* * *

Äänestin lopulta sitä ilmeistä opiskelijavaihtoehtoa.

Osittain kyse oli älyllisestä laiskuudesta, osittain siitä, etten halunnut ääneni menevän suhteellisen vaalitavan ansiosta jollekulle evoluutioteoriaa ja seksuaalivähemmistöjä vastustavalle änkyrälle.

Oma käytökseni lienee yleistettävissä suomalaisiin laajemminkin: me äänestämme varman päälle. Se on yksi syy siihen, miksi pienten puolueiden on niin vaikea päästä pinnalle. Sitä en tiedä, olisiko niistä enemmän hyötyä vai haittaa.

Selailin Grönforsin vaalikonevastauksia vasta sen jälkeen, kun olin jo äänestänyt. Ne valitettavasti todistivat hänenkin olevan seksuaalivähemmistöjä vastustava änkyrä.

Olisiko se ollut minulle liikaa vai olisiko ylevä päämäärä ollut tärkeämpi? Näissä vaaleissa se jäi selvittämättä.

Tuomo Tamminen
päätoimittaja