Tämä on arkistosivu.
Voit siirtyä Aviisin uudelle sivustolle tästä.
Hae Aviisin arkistosta.
 

Jäikö hella päälle?

Pahimmillaan pakko-oireet tuhoavat normaalielämän

Kaikki meistä tuntevat ihmisiä, jotka tarkistelevat hellanlevyjä, ovat ylihuolissaan pöpöistä tai nykivät kotoa poistuessaan monta kertaa ulko-oven kahvaa varmistaakseen, että ovi on varmasti lukossa.

Mutta harvalla tämä tarkistelu ja huolehtiminen saa niin kammottavat mittasuhteet, että se alkaa hallita koko elämää. Tällöin voidaan puhua OCD:stä eli pakko-oireisesta häiriöstä.

Tällaiselle ihmiselle ei riitä, että vilkaistaan, että hellanlevyt eivät ole päällä, vaan hän tarkistaa sitä useita kertoja peräkkäin ja tulee koko ajan epävarmemmaksi asiantilasta. Tarkistelusta seuraa pahimmillaan paniikkikohtaus hikoamisineen ja sydämen tykytyksineen.

Pitkälti toistakymmentätuhatta ihmistä sairastaa pakko-oireista häiriötä Suomessa. Tyypillisimmillään se puhkeaa joko murrosiässä tai varhaisaikuisuudessa. Tamperelaiset yliopisto-opiskelijat, 27-vuotias Mikko (nimi muutettu) ja 25-vuotias Hanna (nimi muutettu) kuuluvat näihin suomalaisiin. Mikolla pakko-oireinen häiriö on äitynyt välillä niin pahaksi, että se tuhoaa kaiken arkielämän.

"Pahimmillaan mitään normaaliasioita ei pysty tekemään, sillä kaikki energia menee pakko-oireitten torjumiseen. Lopun aikaa sitä vain tuijottaa seinää tai nukkuu. Onneksi edes ajoittain on pystynyt opiskelemaan tai käymään töissä."

Mikolla tauti on oireillut noin neljä vuotta ja kaksi vuotta sitten tilanne meni niin pahaksi, että Mikko haki apua. Aluksi hän kävi puoli vuotta yleislääkärin ja psykologin luona vuorotellen, kunnes lopulta sai masennuksen perusteella lähetteen Tampereen kaupungin mielenterveystoimistoon.

"Alkuun minulla epäiltiin jopa sydänvikaa, joka olisi aiheuttanut paniikkikohtaukset. Lopulta sain lähetteen mielenterveystoimistoon, kun yleislääkäri myönsi, ettei hän osaa hoitaa oireitani. Kun olin käynyt mielenterveystoimistossa psykologin juttusilla muutaman kerran, minut diagnosoitiin sekä masentuneeksi että pakkoajatuspainotteisesta pakko-oireisesta häiriöstä kärsiväksi", Mikko kertoo.

Avun saaminen
vaikeaa

Diagnoosia ei kerrottu Mikolle itselleen ennen kuin puolen vuoden kuluttua. Lääkkeitä hänelle kuitenkin määrättiin. Kerran kuussa hän tapasi mielenterveystoimiston psykologia, joka vaihtui toiseen ihmiseen puolen vuoden terapian jälkeen.

"Siinä vaiheessa turhauduin, kun uudelle ihmiselle olisi pitänyt jaksaa kertoa kaikki samat asiat uudelleen. Puolen vuoden terapian jälkeen vaadin vaatimalla tietää, mikä diagnoosini on ja sain kuulla sairastavani OCD:tä."

Siinä vaiheessa Mikko jätti hoidon kesken, sillä hänestä tuntui, että mielenterveystoimiston kanssa asioidessa tulisi vain hullummaksi.

Mikko on ratkaisuunsa tyytyväinen, sillä pitkällisen etsimisen jälkeen hän on löytänyt nykyisen terapeuttinsa, joka on erikoistunut pakko-oireisten hoidossa käytettävään kognitiiviseen käyttäytymisterapiaan.

"Kärsin kolmesta pakko-oireisen häiriön eri muodosta: tarkistelusta, järjestelystä ja pakkoajatuksista. Tarkistan ulko-ovea kotoa lähtiessä todella monta kertaa, samoin tarkistan rituaalinomaisesti, että kotiavaimet ovat varmasti taskussa. Lisäksi päähäni tulee pitkin päivää väkivaltaisia tai seksuaalisia pakkoajatuksia, joitten pelkään muuttuvan ajatuksista teoiksi. Kadulla kävellessäni mieleeni tulee esimerkiksi itsepintainen ajatus, että vahingoitan edellä kävelevää ihmistä."

Mikko kärsii pakkoajatuksista myös yksin ollessaan. Hän taistelee ajatuksia vastaan katkaisemalla ne jollakin tavalla, esimerkiksi murahtamalla tai satuttamalla itseään.

Pakko-oireinen häiriö on haitannut myös Mikon opiskelua.

"Ennen kuin pystyn tekemään mitään ajattelutyötä vaativaa, minun pitää järjestää asuntoni tietyllä tavalla, kaiken pitää olla tiptop. Vasta sitten tuntuu, että aivoni ja ajatukseni ovat järjestyksessä ja pystyn aloittamaan opiskelun", Mikko kertoo.

Epärealistinen pelko
tuntuu todelta

Pakko-oireiset ihmiset ovat usein perfektionisteja. Se on tuttua myös Hannalle, joka kärsii sekä tarkistelusta, järjestelystä että tautien ja pöpöjen pelosta.

"Tarkistan todella kauan kotoa lähtiessä, että kaikki sähkölaitteet kuten hellanlevyt, kahvinkeitin ja stereot ovat pois päältä. Tarkistan myös useita kertoja, että ovi ja ikkunat ovat kiinni. Kun tarkistan hellanlevyjä, pelkään, että minulle tulee ajatuskatkos ja että olen kääntänyt levyt sittenkin päälle", Hanna kertoo.

Pahimmillaan tarkistelut vaativat aikaa tunninkin verran, jos Hanna tietää olevansa yötä pois kotoa. Tällöin tarkistelusta saattaa seurata paniikkikohtaus sydämen tykytyksineen. Kaiken tämän ahdistuksen välttämiseksi Hanna yrittää olla kotona mahdollisimman paljon ja välttelee ruoan laittoa.

"Pahinta on, että kotoa lähteminen on todella vaikeaa. Olen usein myöhässä tarkistelujen takia enkä uskalla mennä luennoille myöhässä, sillä kammoan tuijotettavaksi joutumista. Niinpä jätän usein menemättä luennoille, mikä taas näkyy suoraan arvosanoissa."

Hanna pelkää, että koko talo palaa, jos hän ei tarkista sähkölaitteitaan riittävän täydellisesti.

"En uskalla pitää mitään tavaroita lieden lähellä, mikä on hankalaa, koska minulla on pieni keittokomero. Kunpa pelkäisinkin, että päällä olevan leivänpaahtimen päälle putoaa esimerkiksi patalappu ja sytyttää tulipalon, mutta minun mielikuvissani kodinkoneeni eivät syty vain palamaan vaan ne räjähtävät", Hanna huokaa.

Pakko-oireinen tietää, kuinka epärealistisia hänen pelkonsa ovat, mutta hän ei pysty järkeilemään niitä pois. Pöpöpelon takia Hannan on vaikea koskea porraskaiteisiin ja oven kahvoihin ja hän pelkää hullun lailla HIV:tä ja syöpää.

"Pelkään toisten ihmisten vereen koskemista. Olen käynyt turhaan HIV-testeissäkin epärealistisen pelkoni takia. Jos saan flunssan, selitän sen HIV:ksi tai syöväksi. Olen kaupan kassalla töissä, ja joskus on todella vaikea koskea joittenkin ihmisten kuten pultsareitten käsiin ja rahoihin. Siinä käy sitten niin, että kymmenen minuutin tauosta puolet kuluu käsien pesemiseen."

Myös masennuksesta kärsivät Mikko ja Hanna käyvät nyt kognitiivisessa käyttäytymisterapiassa. Lisäksi molemmat syövät pakko-oireisen häiriön hoidossa käytettäviä psyykelääkkeitä.

"Minä tein tarkisteluja jo ala-asteikäisenä, mutta ongelma paheni muutettuani omaan asuntoon. Olen käynyt kuuden opiskeluvuoteni aikana satunnaisesti myös Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiö YTHS:llä keskustelemassa psykologien kanssa ja uusimassa lääkitystäni, mutta vasta tänä syksynä sain YTHS:ltä kuulla, että sairastan OCD:tä ja että se on parannettavissa. Kaksi kuukautta sitten aloitin Kelan rahoittamassa terapiassa."

Hannalla ovat menossa kolmannet psyykelääkkeet.

"En olisi selvinnyt tänne asti ilman lääkkeitä. Ne ovat auttaneet antamalla energiaa hoitaa itseään. Ei kuulosta realistiselta, että söisin lääkkeitä lopun ikääni, mutta vielä en uskalla lopettaa niitä masennuksen takia, etten sitten lopeta käyttäytymisterapiaakin", hän pohtii.

Terapia auttaa elämään
oireitten kanssa

Mikkokaan ei haluaisi käyttää psyykelääkkeitä lopun ikäänsä.

"Masennuksen takia lääkkeistä ei vielä kannata luopua. Tosin sivuvaikutukset ovat ärsyttäviä: alkuun niitten syömisestä tulee pahoinvointia ja lopettamisesta sekavuutta ja havaintoharhoja sekä päänsärkyä", Mikko kertoo.

Mikon mielestä OCD:stä kärsivä ei Suomessa saa apua riittävän nopeasti, koska sairaudesta ei tiedetä tarpeeksi.

"Raskainta on ollut tajuta, kuinka helpolla selviäisi, jos pystyisi olemaan välittämättä tällaisista asioista. Keino siihen on terapian opettama passiivinen vastarinta, jonka mukaan pakkoajatusten annetaan tulla ja mennä ilman, että niitä yritetään estää tulemasta jollakin pakkotoiminnolla."

Nykyään Mikko opiskelee ja voi suhteellisen hyvin terapian ansiosta. Hannalla kognitiivisen terapian hoidot on vasta aloitettu.

"Terapia on kuin henkistä
extreme-urheilua, jossa saa valtavia kauhun ja onnen elämyksiä pelkästään paikallaan seisomalla ja ajattelemalla. Toivon, että terapian avulla pääsisin oireistani kokonaan eroon", Hanna toteaa.

Hannasta tuntuu, että ihmiset ovat kyllä kuulleet OCD:stä, mutta eivät tajua sen vakavuutta.

"Ei tajuta, ettei tämän sairauden kanssa eläminen ole viatonta stressilelun tai kaukosäätimen toistuvaa räpläilyä. Tämä sairaus hallitsee koko elämää. Onneksi terapian ansiosta minulla on nyt keinoja, joilla auttaa itseäni", kertoo Hanna.

Suvi Mensalo

| More

LUKIJOIDEN KOMMENTIT (1)

Kommentointi on suljettu arkistosivulla.

Täytä kaikki lomakkeen kohdat.
  1. Timo Kallioaho (27.01.09, kello 22:00)

    Hei!
    Eräässä Aviisin numerossa oli Tampereen yliopistossa opiskelevien Mikon ja Hannan (nimet muutettu) tarinat pakko-oireisen häiriön eli OCD:n kanssa elämisestä. Nimeni on Timo Kallioaho (48v.) ja asun Seinäjoella. Itse sairastuin OCD:hen 80-luvun puolivälissä opiskellessani Jyväskylän yliopistossa. Kuten Aviisin artikkelissakin niin omalla kohdallanikin käytettiin monia eri lääkkeitä sekä käyttäytymisterapiaa. Olin myös kuusi vuotta psykiatrisessa sairaalassa, mutta sekään ei auttanut. Suuren avun sain vuonna 1992 Tukholmassa tehdystä aivoleikkauksesta. Tein 2003-vuonna siihen saakka maisterintutkinnosta puuttuneen pro gradu-työni. Olen vahvasti sitä mieltä, että aivoleikkaus pelasti elämäni, sillä niin pahasti OCD oli minut invalidisoinut. En usko, että olisin ennen aivoleikkausta voinut ajatellakaan gradun tekoa. Annan tässä luvallani julkisuuteen sähköpostiosoitteeni, johon todellakin toivon postia, sillä haluaisin kehitellä OCD-potilaillekin vertaistoimintaa, mikä nykyään puuttuu tyystin. Sähköpostiosoitteeni on:


    Ystävällisin terveisin
    Timo Kallioaho




Tampereen ylioppilaslehti Aviisi | Yliopistonkatu 60 A, 33100 Tampere | puh. 050-36 12 853
Sivujen ulkoasu: Seppo Honkanen


Aviisi Facebookissa
Aviisi Twitterissä
Tampereen yliopisto