Asioiden vasen laita

Suomalaisten pienen jutustelun taidot eivät ole vain sattumalta huvittavan puutteellisia. Ulkomaalaisten lisäksi suomalaistenkin olisi välillä hyvä pysähtyä nauramaan omalle hiljaisuudelleen. Yhteiskuntatutkijat selittävät tukossa pysyvää suutamme - kuten kaikkea muutakin suomalaisuuteen liittyvää - sisäsiittoisuudellamme ja talvisodalla.

Koska suomalaiset ovat keskenään varsin homogeenistä porukkaa, ei paljon tartte kysellä. Kaikkien voi surutta luottaa kuuluvan valtavirtaan. Sanomattakin sen tietää, että Suomessa syntyneitä suomea puhuvia tavallisia suomalaisia tässä ollaan ja ihan siihen tavalliseen evankelisluterilaiseen kirkkoon tuli joskus liityttyä, jonkun muun aloitteesta.

* * *

Toista se on esimerkiksi Amerikassa. Mistään ei voi tietää kysymättä, mistä maasta kukin on kotoisin ja mikä on kenenkin äidinkieli. Kaikkeen yritetään varautua poliittisen korrektein sanankääntein.

Kai siinä nyt tulee pakostikin pölötettyä, kun perustietojen uteluun menee aimo tovi.

Suomalainen luottaa näkevänsä heti, jos joku on muunmaalainen tai muuten pikkuisenkin liian poikkeava. Sitäkään ei suuremmin kysellä. Jos meikäläisen näköinen osoittautuukin muukalaiseksi, voi tuijottaa suu auki. Siinäkään paljo sanoja tarvita.

* * *

Talvisota opetti roiman annoksen lisää puhumattomuutta tälle samasta muotista tehdylle kansalle. Sodan kipeistä muistoista ei saanut puhua, koska ne eivät olisi mahtuneet myyttiseen kuvaan sotasankareista. Suuren taakan kanssa veteraanit eivät puhuneet mistään muustakaan, vaan alkoivat kommunikoida kiskomalla viinaa. Tätä esikuvaa on noudatettu suomalaisissa kodeissa sankarillisen hyvin jo kolmen sukupolven verran.

Traumojen karistessa meistä tulee pikku hiljaa puheliaampia. Olen kuitenkin sen verran suomalainen, että uskon puhumattomuudessa olevan hyviäkin puolia. Jos ymmärtää toista ja osoittaa sen sanatta, läheisyyden tunne on erityisen voimakas. Eikä juuri mikään ole vastaavan intiimiyden osoitus kuin vaivautumaton, pitkä hiljaisuus lähekkäin ilman telkkaria tai muuta taustamölyä.

Hertta-Mari Kaukonen