Lasse Forsgrenin metakritiikkiä

Aviisissa 16/2006 ilmestyi Hertta-Mari Kaukosen kritiikki ohjaamastani Tampereen ylioppilasteatterin USKO -esityksestä. Kritiikki oli negatiivisuudessaan ja perusteettomuudessaan järkyttävää luettavaa. Ensilukemalta lähinnä nauratti, sitten alkoi pikkuhiljaa harmittaa enemmän ja enemmän. Miksi ihmeessä Kaukonen kirjoittaa niin kuin kirjoittaa? Kritiikki on pelkkää epäselvää ja asiantuntematonta esityksemme ja sitä kautta myös minun, esiintyjien ja Tampereen ylioppilasteatterin mollaamista.

Kritiikki on epämääräinen kirjoittamisen laji. Sen pitäisi mielellään olla teoksen analyysiä ja näkökulmien avaamista lukijoille ja mahdolliselle yleisölle. Sen pitäisi mielellään osallistua kyseisen taiteenalan, ja miksei myös yleiseen, taidekeskusteluun. Sen pitäisi mielellään olla palautetta tekijöille. Sen pitäisi mielellään ehdottaa teokselle paikkaa oman taiteenalansa kaanonissa. Sen pitäisi mielellään olla jollain tavalla uutinen. Onko vielä jotain? Kritiikin pitäisi ja sen pitäisi.

Kriitikon asema on epäkiitollinen. Kun erilaisia vaatimuksia saataa niskaan, ei voi koskaan tehdä kaikkea oikein. Taiteen tekijät esimerkiksi ovat kovin herkkänahkaisia. Eivät tahdo sietää negatiivista palautetta ja syyttävät kriitikkoa ettei tämä tajua.

Minäkin olen nyt, taiteen tekijänä, reagoinut Hertta-Mari Kaukosen kritiikkiin esityksestämme. Olen kirjoittanut vastineeksi niin sanotun metakritiikin, jossa tarkastelen hänen tekstiään kohta kohdalta. Käsittelen metakritiikissä Kaukosen tekstin epäselvyyksiä ja esittelen lukijalle niiden tulkintamahdollisuuksia. Toivon että huomioni auttavat myös Kaukosta vastaavien epäselvyyksien välttämisessä, jos hän tulevaisuudessa teatterikritiikkien kirjoittamista aikoo vielä harrastaa. Selvitän lisäksi hieman näkemystäni siitä, mikä on teatterikriitikon rooli teatterikentässä.

Kirjoitukseni yrittää olla hengeltään rakentavaa kritiikin kritiikkiä. Voin tunnustaa lukijalle että tämän hengen ylläpitäminen ei kirjoittaessa ole ollut ihan helppoa.

Otsikosta

Yleisön miellyttäminen ei ole Uskon asia

Mitä Hertta-Mari Kaukonen haluaa kritiikkinsä otsikolla kertoa? Hän asettaa itsensä, tulkinnasta riippumatta, aika vaativiin, ellei jopa mahdottomiin asemiin. Hän asettuu tekijöiden edustajaksi esittäessään tuntevansa näiden pyrkimyksen, joka otsikon mukaan on olla miellyttämättä yleisöä. Tai sitten hän ottaa oikeuden puhua koko esityksen yleisön puolesta väittäessään että esitys ei miellytä yleisöä. Tai ehkä hän ottaa nämä molemmat asemat itselleen, tarkoittaa molempia asioita ja lisää vielä asiantuntija-tuomarin ominaisuudessa toteamuksen että USKO -esityksellä ei yleensäkään ole mitään asiaa yleisön miellyttämisen piiriin.

Sitä alkaa etsiä kritiikistä perusteluja ja oikeutuksia moisille asemien ottamisille ja väitteille. Ja pettyy. Kaukosen laatima otsikko kun on itseasiassa pelkkä pikkunäppärä sanaleikki, joka liittyy vain hyvin ohuesti itse kritiikkiin. Monitulkintainen otsikko ei tule perustelluksi itse jutussa. Se kylläkin tavallaan alleviivaa erinomaisesti koko kritiikin epämääräisyyttä.

Ensimmäisestä kappaleesta

Ylioppilasteatterin Uskossa olisi ollut hyvä etukäteen miettiä, kenelle esitystä on valmisteltu. Ainakin viikon takaisessa esityksessä näyttelijöillä oli huomattavasti hauskempaa kuin yleisöllä.

Mitä Kaukonen tarkoittaa? Katsotaanpa mitä väitteitä tähän kappaleeseen sisältyy. Ensinnäkin Kaukonen väittää että (I) näyttelijöillä oli (huomattavasti) hauskempaa kuin yleisöllä. Lisäksi hän väittää että (II) Uskossa ei ole etukäteen mietitty kenelle esitystä on valmisteltu. Lopuksi väitteet (I) ja (II) muodostavat jonkinlaisen väitteen että (III.) se että etukäteen ei ole mietitty kenelle esitystä on valmisteltu, on johtanut siihen että näyttelijöillä on huomattavasti hauskempaa kuin yleisöllä.

I
Kuinka Kaukonen voi tietää että näyttelijöillä oli hauskempaa kuin yleisöllä? Tarkoitan nyt koko yleisöä, en vain kriitikkoa itseään tai hänen seurassaan ollutta henkilöä. Ehkä Kaukonen on tarkkaillut muita katsojia, näiden ilmeitä ja eleitä. Hienoa. Tällainen toisten reaktioiden seuraamisen mahdollisuus tahdottiin yleisölle koko esitystila valaisemalla tarjotakin.

Mutta Kaukonenhan kehtaa väittää tietävänsä koko paikalla olleen yleisön tuntemukset. Voidakseen väittää näin, hänen olisi pitänyt tarkkailla jokaista katsojaa herkeämättä voidakseen muodostaa jonkilaisen keskiarvon siitä onko katsojalla kokonaisuudessaan hauskaa vai ei. Samalla pitäisi tietysti tarkkailla näyttelijöitä ja heidän hauskuuntumisen astettaan, jotta voi verrata heidän hauskuuntumisen astettaan katsojien vastaavaan. Ehtiikös siinä enää varsinaista esitystä seuraamaankaan?

Edellisellä kärjistyksellä yritän havainnollistaa ettei kriitikko oikeastaan voi kirjoittaa koko yleisön puolesta. Kaukosen pitäisi ilmaista tekstissään että nimenomaan hänestä näytti tai tuntui siltä että näyttelijöillä oli hauskempaa kuin yleisöllä.

Kaukosta voi kiittää siitä ettei hän sentään ole sortunut väittämään suoraan että kaikissa esityksissä tilanne olisi hänen havaintonsa kaltainen. Ilmaukseen "Ainakin viikon takaisessa..." sisältyy toki epäily että myös muissa esityksissä, menneissä (joita oli ennen puheena olevaa esitystä ollut yksi) ja tulevissa (joita oli tulossa vielä kymmenen kappaletta) yleisön ja esiintyjien hauskuuntumisen suhde on ollut ja tulee olemaan samanlainen. Tätähän Kaukonen ei voi tietenkään tietää.

II
USKO -esitystä valmistellessamme olemme kyllä tienneet että sitä tullaan esittämään yleisölle. Yleisöä ei ole aliarvioitu tai halveksittu, jos Kaukonen tätä yrittää epäselvästi vihjata. Yleisö on minulle teatterintekijänä erittäin tärkeä osa teatteriesitystä.

III
Kaukonen väittää että jotenkin näyttelijöiden ja yleisön hauskuuden kokemisen suhde määräytyy sen mukaan onko esitystä valmisteltaessa ajateltu kenelle esitystä tehdään. Samalla väite että näyttelijöillä on hauskempaa kuin yleisöllä viittaa epämääräisesti väitteeseen että ei ole ajateltu kenelle esitystä tehdään. Sekavaa? Kyllä.

Yrittääkö Kaukonen sanoa että se että näyttelijöillä on hauskempaa kuin yleisöllä on merkki siitä ettei yleisöä ole ajateltu ja on ajateltu vain näyttelijöitä? Totta kai yleisöä voi olla ajateltu vaikkei sillä olisikaan yhtä hauskaa tai hauskempaa kuin näyttelijöillä! Vai yrittääkö Kaukonen syyttää esityksen tekijöitä sisäänpäinlämpiävyydestä? Tämän kummallisen väitteen voisi ilmaista selkeämminkin. Toisaalta jos ilmaisua selkeyttäisi, Kaukosen väite paljastuisi pelkäksi olettamukseksi. Epäselvässä nykymuodossaan Kaukosen olettamus kätkeytyy ja naamioituu tiedoksi siitä että esitystä valmisteltaessa on ajateltu vain esiintyjiä tai yleisöä ei ole ajateltu.

Toisesta kappaleesta

Ilmaiseen esitykseen oli tullut katsojia vain kaksi enemmän kuin näyttelijöitä - mutta kaksi katsojaa olikin ylioppilasteatterin näyttelijöitä.

Miksi tämä tekstikappale on kritiikissä? Mitä Kaukonen haluaa kertoa lukijoilleen? Minun täytyy taas olettaa. Viittaako hän jotenkin edelliseen kappaleeseen, jossa kritikointiyritys kohdistui epämääräisesti yleisön huomioonottamiseen? En näe yhteyttä. Paitsi jos Kaukonen haluaa vahvistaa perusteettomasti luomaansa kuvaa esityksen sisäänpäinlämpiävyydestä. Tällä kertaa sisäänpäinlämpiävyyssyytteen alle joutuu kahden produktioon kuulumattoman jäsenen kautta koko Tampereen ylioppilasteatteri. Hyvin kummallista. Miksi tällaista tekstiä? Miksi?

Minä pystyn ymmärtämään kappaleen vain esityksen, jälleen perusteettomana, mollausyrityksenä. Kaukonen maalaa kuvaa että vaikka esitys on ilmainen se ei houkuttele yleisöä. Yleisön vähyyden esiin nostettuaan hän voisi aivan hyvin miettiä ja eritellä syitä yleisön vähyyteen. Tätä hän ei tee, vaan jättää syyt lukijan arvailtavaksi.

Yleisön vähyyttä ei esimerkiksi voi esityskauden tässä vaiheessa laittaa varsinaisen esityksen piikkiin. Kaukosen näkemä esitys kun oli vasta toinen. Syynä voisi olla esimerkiksi ennakkotiedotuksen epäonnistuminen. Ehkä tieto esityksestä ei ole tavoittanut ihmisiä tai aihe epäilyttää tai ei yksinkertaisesti kiinnosta.

Yleisöä USKOlla on ollut ihan kohtuullisesti: ensi-illassa vajaa viisikymmentä, toisessa (Kaukosen näkemässä) esityksessä yhdeksän, kolmannessa kolmetoista, neljännessä reilu viisikymmentä, viidennessä reilu kolmekymmentä ja kuudennessa (Aviisin kritiikin ilmestymistä seuraavana päivänä) viisitoista. Tätä kirjoittaessani esityksiä on jäljellä vielä kuusi.

Kolmannesta kappaleesta

Uskossa ei ole ollut alun perin käsikirjoitusta, vaan se on syntynyt ryhmäharjoitusten ja improvisaation avulla. Ryhmästä lähtevä käsikirjoitus on tekijäporukalleen erittäin haastava, koska tarinan pitäisi olla jollain tavalla yhtenäinen kokonaisuus, vaikkei aikaisempaa käsikirjoittamistaustaa välttämättä ole ollenkaan.

Kappaleen loppuosa on niin kimurantti että täytyy taas käydä tarkemmin läpi mitä Kaukonen tässä mahtaa väittää.

(I) Ryhmästä lähtevä käsikirjoitus on tekijäporukalleen erittäin haastava, koska (II) tarinan pitää olla jollain tavalla yhtenäinen kokonaisuus, vaikka (III) aikaisempaa käsikirjoittamistaustaa ei välttämättä ole ollenkaan.

I ja II
Kaukonen väittää että ryhmästä lähtevässä käsikirjoituksessa pitäisi olla tarina ja tämän tarinan pitäisi olla jollain tavalla yhtenäinen kokonaisuus. Hän ei näytä tietävän tai ymmärtävän vaihtoehtoa että tarinan hylkääminen ja yhtenäisen tarinallisen kokonaisuuden tavoittelematta jättäminen voisivat olla tietoinen valinta. Eikö hän tiedä että teatteri, varsinkin niin sanottu nykyteatteri voi olla muutakin kuin yhden kokonaisen tarinan kerrontaa? Mitä Kaukonen tekee teatterikriitikkona jos hän ei tiedä tämän vertaa teatterista? Kriitikko saa toki sanoa että hänen mielestään pitää olla tarina ja sen pitää olla yhtenäinen kokonaisuus. Tällöin olisi mielestäni kuitenkin sopivaa edes mainita että on olemassa muitakin tapoja nähdä asia.

III
On epäselvää mihin väite oikein viittaa. Ymmärtääkseni Kaukonen esittää epäilyksen että USKOn tekijöillä ei välttämättä ole aiempaa käsikirjoittamiskokemusta. Tämän epäilyksen hän sitten liittää epämääräisesti täysin perustelemattomaan tarinan yhtenäisyyden vaatimukseen ja kliseiseen toteamukseen ryhmälähtöisen käsikirjoituksen vaikeudesta.

Kaukosen käsitys esityksemme syntyprosessista on väärä. Hän on ilmeisesti ymmärtänyt että USKOn käsikirjoitus on tehty ryhmässä. Se ei pidä paikkaansa. Esitystä on kyllä kehitetty ryhmässä, suunnittelemieni harjoitusten pohjalta, mutta sitä ei ole varsinaisesti käsikirjoitettu ollenkaan. Esityksellä ei siis ole käsikirjoitusta vaan harjoituksissa ja minun ohjaajana tekemistäni valinnoista syntynyt dramaturgia. Dramaturgia on tässä käsikirjoitusta laajempi käsite. Esimerkiksi jääkiekko-ottelulla ja televisiouutisilla voi olla dramaturgia vaikkei niillä ole käsikirjoitusta.

Kummallinen taas on Kaukosen käsitys, että tarinasta tulee yhtenäinen kokonaisuus, kunhan tekijöillä vain on käsikirjoittamistaustaa. Väitän että asia on aivan päinvastoin. Kokemus käsikirjoittamisesta ja dramaturgian tuntemus vapauttaa perusteettomasta pakosta tehdä esityksestä yhtenäisen tarinan sisältävä kokonaisuus ja avaa uusia näkökulmia, mahdollisuuksia tehdä asioita toisin.

Uskovaikuttaa kasalta näyttelijäharjoituksia ja -leikkejä, joita olisi kiva tehdä itse, mutta joita on vaivaannuttavaa seurata.

Tässä olisin toivonut taas Kaukosen tuovan esiin oman kokemuksensa subjektiivisuuden. Jos kriitikkoa vaivaannuttaakin seurata kohtauksia, jotka hänelle ilmenevät harjoituksina ja leikkeinä, hänen tulisi ymmärtää ja mielestäni myös tuoda esiin että kaikki katsojat eivät koe hänen laillaan. Suuri osa katsojistamme ei todellakaan vaivaannu vaan heittäytyy mielenkiinnolla seuraamaan näitä "harjoituksia" ja "leikkejä" eli esityksen kohtauksia.

Neljännestä kappaleesta

Usko käsittelee uskomista eri näkökulmista. Kukin näyttelijöistä on vuorollaan Usko, joka paljastaa jotain olennaista maailmasta. Rakenteessa on se heikkous, että katsoja alkaa laskea, kuinka monta Uskoa pitää vielä kestää, ennen kuin tunnin ja vartin mittainen esitys ja siihen kuuluva raivostuttava koskettimien pimputtelu viimein loppuu.

Myös tässä rakenteeseen liittyvässä kommentissa olisin toivonut Kaukosen kirjoittavan vain omasta puolestaan. Kuka on "katsoja", joka alkaa laskea montako Uskoa pitää vielä kestää? Kaikki katsojat eivät taatusti laske montako mitäkin pitää vielä kestää. Osa ei laske ollenkaan, osa saattaa laskea että montako Uskoa saa vielä nähdä ja miten monta kertaa pimputtelua saa viellä kuunnella. Jollakulla saattavat jopa ärtymys ja nautinto mennä sekaisin. Tunne saattaa vaihdella. Välillä voi ärsyttää, välillä voi naurattaa että ei kai nyt taas tai jipii taas.

Kaukonen ei myöskään näe että joku saattaa olla tyytyväinen tietäessään miten esitys tulee dramaturgisesti etenemään. Tämä harmittaa. Onhan itsestään selvää että yhden katsoja-kokijan esityksen heikkoutena kokema asia saattaa toisen katsoja-kokijan mielestä olla jopa esityksen vahvuus. Enkä lakkaa tätä korostamasta: mielestäni asiansa osaava kriitikko tunnistaa nämä erilaiset näkökulmat ja ilmaisee ne, vaikka toisen näkökulman paremmuuteen henkilökohtaisesti päätyisikin.

Viidennestä kappaleesta

Uskoa on tehty tosissaan ja rehellisesti esitykseen uskoen, eivätkä näyttelijät ole huonoja.

Mikä ihmeen kommentti on tämä"eivätkä näyttelijät ole huonoja"? Eikö Kaukosella ole muuta sanottavaa näyttelijäntyöstä? Se että kriitikko arvioi asioita pelkällä hyvä-huono -vastakohtaparilla on jo aivan liian epämääräistä eikä palvele lukijaa yhtään ja epämääräisyys vain lisääntyy ei-huono -ilmaisulla. Ovatko näyttelijät siis hyviä kun eivät ole huonoja? Vai ovatko keskinkertaisia? Jos kriitikolla ei ole hallussaan keinoja arvioida näyttelijäntyötä, hän voisi ilmaista tämän rehellisesti eikä kätkeytyä epämääräisyyksien taakse.

Ohjaaja Lasse Forsgren luonnehtii esitystä tiedoteluonnoksessaan YT:n kotisivuilla:

"Tämä on suuri asia. Tärkeä asia. Tämä ei ole mikä tahansa esitys. Tämä on tärkeä rimpuilu, riuhtaisu. Sinun on nähtävä tämä tai jäät paljosta paitsi."

On hienoa että Kaukonen on nähnyt vaivaa ja jaksanut tutustua ylioppilasteatterin kotisivuilta löytyviin tiedoteluonnoksiini. Niistä on luettavissa omaa yritystäni määritellä ja kuvailla esitystä, kuitenkin niin ettei lukija muodostaisi etukäteen, esitystä kokematta, valmista kuvaa siitä mistä on kyse. Samalla luonnokset ovat leikkimistä ajatuksella tiedottamisesta ja yritys näyttää avoimesti ettei tiedotteen tekeminen ole, ainakaan minulle, mikään yksinkertainen asia. Tiedotteen ei pitäisi olla mikään markkinointipuhe, jossa esitys muuttuu "tästä on kyse" -slogan-tiivistys-selitykseksi jonka toteutumista yleisö sitten tulee esitykseen vain todistamaan. Pahimmillaanhan tiedotteissa pureskellaan mahdolliselle yleisölle koko esitys valmiiksi.

Kuudennesta kappaleesta

Uskossa uskalletaan kysyä lapsellisia filosofiapainotteisia kysymyksiä ja vaikuttaa tyhmältä.

Kaukonen olisi voinut esitellä lukijoilleen pari näitä "lapsellisia filosofiapainotteisia kysymyksiä". Tuollaisenaan epämääräinen kommentti ei avaa esitystä lainkaan lukijoille. Ehkä maailmansyntyselitysten pohtiminen on lapsellista. Ehkä on lapsellista miettiä mistä voi olla varma. Ehkä avoin ja leikkisä suhtautuminen edellä mainittuihin kysymyksiin on tyhmältä vaikuttamista. Mutta Kaukonen ei jaa näitä asioita lukijan puntaroitaviksi.

Mitä ajattelee lukija, joka ei ole nähnyt esitystä? Siirtää automaattisesti omat mielikuvansa "lapsellisista filosofiapainotteisista kysymyksistä" osaksi esitystä. Mielikuvat, joilla ei välttämättä ole mitään yhteistä itse esityksen kanssa.

"Tyhmäksi leimautumisen pelossa en uskalla sanoa ääneen: Â’Tämähän on täyttä paskaaÂ’", Forsgren sanoo myöskin tiedoteluonnoksessaan.

Kaukonen lainaa tässä eri tiedoteluonnosta kuin edellä. Minua harmittaa että hän irrottaa virkkeen asiayhteydestään, joko väärinymmärryksen tuloksena tai tahallaan. Asiayhteydessään lause liittyy ajatukseeni siitä että "tavallinen ihminen" on sulkeutunut tai suljettu taiteen ulkopuolelle. Taide saatetaan kokea joksikin minusta irralliseksi, joksikin, joka on jossain muualla oikeutettu ja jota sen vuoksi pitää lähinnä sietää. Ollessaan taiteen kanssa tekemisissä, kohdatessaan taideteoksen, ihminen luulee että hänen pitää tietää tai pystyä päättelemään mistä kussakin teoksessa on kysymys. Ihminen ei uskalla avautua taiteelle. Heittäytyä kokemaan jotain. Täytyy muka tuntea taideteoriaa, seurata taidekeskustelua, jotta taiteesta voisi saada mitään irti.

Vastaan tähän nyt yhtä rehellisesti kuin ohjaaja itse siis edellyttää taidekeskustelulta: tämä esityshän on totta tosiaan täyttä paskaa.

Kaukonen paljastaa tässä rehellisesti ettei ole ymmärtänyt lainaamansa tiedoteluonnoksen sisältöä. En minä taidekeskustelulta edellytä "Tämähän on täyttä paskaa!" -huudahdusta. Tervemennyt se toki on sinnekin, vaikkakaan se ei siellä ole mitään uutta. Odotan huudahdusta taidekeskustelun ulkopuoliselta "tavalliselta ihmiseltä". Mutta, pelkkää paskaksi toteamista paljon voimakkaammin, peräänkuulutan ihmisiltä rohkeutta heittäytyä kokemaan taidetta avoimesti, omista lähtökohdista käsin, herkkänä vaikuttumaan, välittämättä siitä tietääkö tarpeeksi, omaa ymmärrystä epäilemättä. Peräänkuulutan rohkeutta todeta ääneen oma kokemus, eikä vetäytyä "kun en minä tästä mitään tiedä niin en voi mitään saadakaan, tajutakaan, sanoakaan" -ajattelun taakse.

Vaikuttaa siltä että kriitikko Kaukonen on innoittunut lähinnä tuosta luvasta huutaa paska.

Teatterikriitikko ei mielestäni kuitenkaan ole mikä tahansa mielipiteenilmaisija. Hän kirjoittaa paikalta, joka automaattisesti tuo haltijalleen poikkeavaa vaikutusvaltaa. Hänellä on lukijakunta edessään. Tästä johtuen kriitikko ei voi arvioida esitystä miltä tahansa mutu -pohjalta vaikka muuta yleisöä siihen kannustettaisiinkin. Lehtikriitikki tulee kaukaa lukijasta. Se lähtee keskuksesta ja tavoittaa useita ihmisiä kerralla. Se on yksisuuntainen siinä mielessä että siihen on vaikea vastata, sen kanssa on hidasta, ehkä jopa mahdotonta keskustella. Siksi kritiikissä pitäisi pyrkiä valmiiksi näkökulmien rikkauteen. Pyrkiä tietoisesti rikkomaan tuota keskuksesta julistetun totuuden illuusiota joka yksisuuntaisuudesta seuraa.

Kun esitys herättää kriitikossa negatiivisen reaktion, pitäisi hänen mielestäni kiinnittää erityistä huomiota kokemuksensa subjektiivisuuden esiin tuomiseen. Kriitiikin tarkoitus ei missään tapauksessa ole päättää lukijan puolesta onko esitys kokemisen arvoinen vai ei. Esitystä voi tietysti vastustaa, siitä saa olla pitämättä mutta kriitikon raskas taakka on tuoda perustelut näkyviin ja lukijoidensa arvioitaviksi. Hertta-Mari Kaukosen kritiikissä perusteluja ei joko ollut tai ne olivat epäselviä ja osoittivat tietämättömyyttä teatterista.

Olisin luullakseni pystynyt hyväksymään Kaukosen kritiikin jos se olisi ilmestynyt lehdessä mielipidekirjoituksen paikalla. Harmittavaa on että hän kirjoittaa kriitikon paikalla, kriitikon asemasta käsin. Viimeistään silloin kun hän rohkeasti toteaa että esitys on täyttä paskaa, hän mielestäni putoaa lopullisesti kriitikon asemasta ja asettuu kirjoittamaan vain omana katsoja-kokija-itsenään. Harmittavaa on että samalla hän kuitenkin tulee tietämättään tai tietoisesti käyttäneeksi kriitikon vaikutusvaltaa lukijoihin ja myös ylioppilasteatterin potentiaaliseen yleisöön nähden. Toisin sanoen hän ei joko ole ymmärtänyt kriitikon roolia ja sen tuomaa vastuuta tai on törkeällä tavalla jättänyt sen huomiotta.

Seitsemännestä kappaleesta

Ainut Uskon hyvä oivallus on lopussa. Jotta kenenkään ei tarvitse käydä katsomassa Uskoa, selitän läpän tässä:

Kriitikko, joka ei koko arviossa ole osoittanut minkäänlaista pätevyyttää, käyttää kriitikon valtaa määrittääkseen ohjaamani esityksen kaikkien mahdollisten katsojien puolesta arvottomaksi katsoa.

kahvi on parempaa niin sanotusti vesipedillä eli jos pannuun lisää muutaman millin vettä pohjalle, ensimmäiset kahvitipat eivät pala kuumaan pannuun osuessaan.

Tai ainakin kahvi on parempaa, jos uskoo sen olevan tämän kikkailun jälkeen parempaa ja käryttömämpää.

Näin ikkäästi. Voi harmin paikka.

Lasse Forsgren