Cityhippien kieli

Väitän, että muutoksen vastustamisesta on tullut muotia vanhan kunnon muutoshakuisuuden sijaan.

Nuorten filosofiatapahtumassa Helsingin Paasitornissa tämä ilmiö kärjistyi käsiin. Filosofisen viikonlopun tämänkertainen teema oli muutos. Yhteenvetona voisi melkein sanoa, etteivät ihmiset tahdo muuttua - eivät yhteiskunnallisesti, teknologisesti, saati sitten yksilöinä.

Vieraina muutos-Nufitissa oli tusinan verran yhteiskunnan vaikuttajia (ja toisaalta myös täysin staattisia hahmoja), joilla uskottiin olevan jotain tekemistä muutoksen kanssa. Radikaalivetonaula Pentti Linkolakin saapui paikalle.

Tapahtuman avasi Linkolan keskustelu aiheesta Voiko ihminen muuttua. Samalla se antoi eräänlaisen retorisen suunnan lähestulkoon kaikille viikonlopun keskusteluille. Rupeamat muistuttivat enemmän kyselytunteja tai luentoja kuin väittelyitä. Haastajiksi kutsutut nuoret tyytyivät kyselemään arvovaltaisten vieraiden mielipiteitä. Linkolan muutoskeskustelu levitti juhlasaliin yksipuolista kunnioitusta ja henkisiä kumarruseleitä.

Viikonloppu oli sakeana epäolennaisia kysymyksiä ja aikaa vievää jaarittelua. Monen muun vieraan tapaan Linkola lähti kyseenalaisille urille vastaillessaan yleisökysymyksiin, eikä keskustelussa syntynyt mitään mullistavaa. Yleisökysymykset paljastivat, ettei Linkolankaan retoriikka ollut parhaimmillaan. Hän vastasi ohi kysymysten ja vetosi samoihin itseisarvoihin kerta toisensa perään. Vetoavasti ekoajattelija silti puhui yhteiskunnan "shamaaneista" ja johtajista, jotka johdattavat tuhoon kaikkea elävää.

"Ennen luonnossa nähtiin vihollinen. Nyt luonto on meille yhdentekevä."

Säilyttämisen puolesta puhui myös ajattelun sekatyöläinen Arno Kotro. Hän kritisoi länsimaisen ihmisen muutoshalua maanisena pakkomielteenä. Valtaosa kritiikistä kohdistui kasvatustieteeseen, jota hän ei ilmeisesti pidä tieteenä lainkaan. Sinänsä yllättävä mielipide opettajalta.

"Ensin luodaan koulutusjärjestelmä, sitten luodaan teoria hallita sitä järjestelmää, vaikka kumpaakaan ei tarvita", Kotro manasi.

Opettaja-runoilijan hyvään ulosantiin oli helppo samastua. Ja tätä rataa kuljettiinkin sulassa sovussa sunnuntaille asti.

*

Filosofiatapahtuman järjestäjänä Prometheus -leirin tuki ry on ongelmallinen, sillä vaikka järjestö on periaatteessa sitoutumaton, se puolisalaa vaalii tiettyjä arvoja ja kutsuu vieraikseen lähinnä punavihreitä vapaa-ajattelijoita ja näiden variaatioita. Kohderyhmän huomioon ottaen ratkaisu on epäilyttävä. Läjissä makoilevat rastatukkaprotut ja hupaisilla pinsseillä kuorrutetut Free Tibet -pasifistit diggailevat puhujien maailmankatsomuksia ja parhaassa tapauksessa imevät näitä varauksetta itseensä. Lopulta lavalla ja yleisössä ollaan yhtä mieltä - kriittistä, akateemista, punavihreää mieltä.

Niinpä esimerkiksi arkkipiispa Jukka Paarman puheisiin iskettiin kärkkäämmin kiinni kuin moniin muihin. Toisaalta tämä ei ollut ihme, kun kommentit olivat tasoa "afrikkalaiset muodostavat kristinuskon omista lähtökohdistaan" ja "kastaminen on ulkoinen merkki siitä, että ihminen haluaa uskoon".

Minkäänlaiseksi punavihreän aatteen vastaiseksi palopuheeksi huoltani on kuitenkin turha mieltää. Ongelma on vain näkökulmien ja tätä kautta ymmärryksen vähyydessä.

*

Näyttelijäntyötä ja taiteilijan keskeneräisyyttä ruotivan Elsa Saision tilaisuus oli tunnepohjaista, henkilökohtaisista kriisitiloista kumpuavaa taiteilijapuhetta, mikä ei suomalaiselta näyttelijältä ole yllätys.

Anteeksi, se lipsahti.

Kun tulin sisään luentosaliin, kuulin ensimmäisenä lauseen: "On ensiarvoisen tärkeää, että näyttelijöiden mielenterveydestä pidetään huolta." Sisälläni kuohahti, ja sain kuin sainkin yhden ikioman ajatuksen. Pyysin yleisöpuheenvuoroa ja kysyin, millä perusteella hän sanoo noin, ja mitä hän tarkoittaa. Eikö näyttelijän pitäisi olla sijaiskokija ja tutkia tuntemattomia tajunnantiloja?

Saisio selitti, että aidossa mielen epävakaustilassa puolustusmekanismit voivat aktivoitua ja sumentaa suoritusta. Hyvää näyttelijäntyötä ei näin synny. Tyydyin kommenttiin.

Illan päätti Pekka Himasen elämää syleilevä palopuhe. Suomalaisissa filosofeissa tunnettuus on suoraan verrannollinen elämänmyönteisyyden ja tsemppifilosofian määrään. Himanen toi tämän esiin klassisen pyörätuoliesimerkin avulla: se, että hän keskusteli kerran pyörätuoliurheilijan kanssa, joka tsemppasi, sai hänet ymmärtämään, että tsempata täällä pitää ja olan takaa. "Filosofia on oman potentiansa täydempää toteuttamista", Himanen julisti. Päätimme pistää pillit pussiin ja siirtyä ravintola Juttutuvan puolelle.

*

Sunnuntain vahvimmaksi debatiksi nousi vasemmistokaupunginvaltuutettu Anna Kontulan alustus Paholaisen porttolasta prekariaattiin. Kontula kävi älykkäin elkein selvittämään kuulijoille prostituution historiaa, nykytilaa, lainsäädäntöä ja asenteita.

Hän puhui hyvin uudistusmielisesti ja laaja-alaisesti seksityöläisten oikeuksista, kritisoi naisliikettä prostituoitujen unohtamisesta, päättäjiä ahtaista käsityksistä ja ihmisiä näennäisestä seksuaalisesta vapaudesta, puhui huorien stigmatisoinnista ja mediasta tuplasti alhaisempien ihanteiden markkinoijana kuin pornoteollisuus.

"Mediaan heijastuu vain poliittisesti korrektein nainen", prostituutiotutkija setvi.

Kontulan puheenvuoro herätti nuorissa oikeaa keskustelua ja närää, ja sunnuntain kunniaksi jotkut olivat jopa eri mieltä. Ihmislajin seksuaalikäyttäytyminen tunnetusti jakaa mielipiteitä.

*

Mutta kuten sanottu, filosofisesta viikonlopusta olisi voinut saada enemmänkin irti. Kehityskelpoinen ja hieno idea Nufit kiistämättä on. Monimuotoisuutta puhujiin ja tätä kautta hiusmuotiin (lue: hiusten alle kätkeytyvään pääomaan) olisi kuitenkin hyvä saada. Nyt tapahtuma pyörii lähes yksinomaan ajattelevien protujen ympärillä.

Aulassa oli tänä vuonna pöytä, johon oli tuotu ilmaista pasifistista kirjallisuutta. Sieltä, Einsteinin Atomisota vai rauha -esseekokoelmasta löysin seuraavan sitaatin, jonka kritiikkiä voi valitettavasti soveltaa muihinkin kuin rauhanpuolustajiin.

"Kun pasifististen aatteiden yhteen liittämät ihmiset pitävät kokousta, he seurustelevat vain itsensä kaltaisten kanssa. He ovat kuin yhteen kerääntyneitä lampaita joita sudet vaanivat ulkopuolella. Uskoakseni pasifistipuhujia vaivaa tämä vaikeus: he tavoittavat vain oman ryhmänsä, ihmiset jotka ovat pasifisteja joka tapauksessa ja joita tuskin tarvitsee vakuuttaa. Lampaan ääni ei kuulu tämän piirin ulkopuolelle ja jää näin ollen tehottomaksi."

Jos epäkohdan korjaisi ajoissa, voisi tulevaisuuden Nufitissa syntyä enemmän ikiomia ajatuksia kuin yhden sormen kädellä voi laskea.

Jantso Jokelin