Klassikkoni: Tapetaanhan ihmisiäkin

Minulla on ihastuttava ja älykäs kissanpentu. Joulun pyhinä se kehräsi sylissäni, kun luin jälleen kerran Teemu Mäen nerokkaan esseen nimeltä Kissa. Kirjoitus on suomalaisen taidekeskustelun mielenkiintoisimpia puheenvuoroja.

Teemu Mäki tappoi vuonna 1988 kirveellä kissan ja masturboi raadon päälle videokameran edessä. Kissan nimi oli Poppe ja se kuoli vasta kolmannella iskulla. Mäki sai pienet sakot eläinrääkkäyksestä, koska hän oli erehtynyt käyttämään liian pientä kirvestä.

Elokuvatarkastamo kielsi teoksen esittämisen Suomessa. Niinpä Mäki kirjoitti esseensä valottaakseen verityön tarkoitusta ja "kissantappovideon" sisältöä — eli sitä, ettei mitään kissantappovideota ole.

Kuuden sekunnin mittainen kohtaus on videoteoksessa osa erilaisten väkivallantekojen kavalkadia. Kissa ei ole teoksen pääasia, vaan sitä edeltää tunnin kooste dokumenttikuvia sodista, nälänhädistä, ekokatastrofeista ja rakenteellisen väkivallan muodoista.

"Toivoin, että katsoja järkyttyisi kissantappokohtauksesta, mutta sen jälkeen järkyttyisi vielä enemmän tajutessaan ohittaneensa muut paljon suuremmat väkivallan vyöryt melko välinpitämättömänä", Mäki kirjoittaa.

Lakonisen ja viiltävän teräväjärkisen tekstinsä Mäki kuorruttaa sitaateilla kissojenystävien lähettämistä niin itseensä kuin lapsiinsakin kohdistuvista tappouhkauksista. Hänen johtopäätöksensä on, että suomalaisten on helpompi sääliä yksittäistä eläintä kuin päivittäin nälkään kuolevia 24 000 ihmistä, joiden kohtaloon olemme välillisesti syyllisiä.

Luin otteita esseestä myös kissalleni. Älykkäänä ja yhteiskunnallisesta taiteesta kiinnostuneena eläimenä se oli sitä mieltä, että esityskiellon voisi purkaa. Kissani tosin huomautti, ettei tappaminen ollut välttämätöntä, vaan kohtauksen olisi voinut myös lavastaa.

Oskari Rantala

Teemu Mäki: Kissa (2004)
Teoksessa Näkyvä pimeys (2005) sekä osoitteessa teemumaki.com