Aviisin ihmiskoe: Gradu kuukaudessa - Deadline on saavutusten äiti

Kuusi vuotta sitten siirryin työelämään. Kuusi vuotta olen toistellut, että eihän töitä maisterin papereilla tehdä, vaan ammattitaidolla. Mutta kun opiskelukaverini ovat juhlineet valmistumisiaan, minun on pitänyt kerta toisensa jälkeen kätkeä alemmuudentunteeni.

Lokakuussa töihin kävellessäni päätin, että kirjoitan gradun marraskuun aikana. Yllättävää kyllä, ajatus tuntui huojentavalta. Näyttäisin niille. Tekisin kuukaudessa sen, mihin monet käyttävät vuosia.

Tarvitsen konkreettisia tavoitteita. Minulla pitää olla deadline, joka pakottaa minut kysymään aamuyöllä tutun kysymyksen itseltäni.

"Miksi et voinut aloittaa vähän aikaisemmin? Edes vähän!"

En vaan voi. Ilman deadlinea lykkään tylsät, hankalat asiat johonkin häilyvään kaukaisuuteen. Pohjimmiltani olen silti säntillinen. Saan asiat valmiiksi, jos ne pitää saada valmiiksi. Mutta en juuri koskaan ole etuajassa.

Tehokkaille suorittajatyypeille tulevaisuudessa mahdollisesti saavutettava hyöty riittää syyksi nousta joka aamu puurtamaan tylsien, pitkäveteisten asioiden parissa - silloinkin, kun he voisivat jäädä köllöttämään peiton alle. Olen kateellinen heidän kyvystään motivoitua.

Minun kaltaiselleni ihmiselle yliopisto on ollut sekä taivas että helvetti. Takarajojen puuttuessa suoritusten lykkääminen ja krooninen alisuoriutuminen on ollut hävettävän helppoa. Etenemään on päässyt tekemättä juuri mitään, joten olen tehnyt juuri niin.

En juuri mitään.

Olen perustellut laiskuuttani itselleni sillä, että tutkinnot ovat pelkkiä tyhjänpäiväisiä hallinnollisia rekisterimerkintöjä, joilla ei ole mitään syvällistä arvoa. Eivät ne minun pätevyyttäni, osaamistani saati ihmisyyttäni määritä.

Eivät tietenkään - mutta oikeastaan kysymys on siitä, että olen halunnut löytää saamattomuudelleni ylevältä kuulostavan perustelun.

Kun päätin ryhtyä kuukauden gradurutistukseen, minulla oli valmiina tavoite, deadline ja hiljaa kypsynyt näyttämisen halu. Tahdoin tuekseni myös julkisen paineen. Tiesin, että se sitouttaisi minut työskentelemään.

Kerroin päätöksestäni Facebookissa. Kirjoitin lokakuun viimeiseen Aviisiin jutunpätkän, jossa julkistin suunnitelmani. Perääntymisestä oli tullut mahdotonta. Minua pelotti.

Sovin tapaamisen professori Ilkka Ruostetsaaren kanssa. Hän on mukava, pitkäpinnainen mies.

"Turhaan täällä vielä istut, kello raksuttaa. Lähde kirjoittamaan siitä."

Lähes kuuden vuoden odottelun jälkeen minulla oli kiire. Ruostetsaarta nauratti.

Edellinen kokemukseni akateemisen tekstin tuottamisesta oli keväältä 2006, jolloin töiden ohessa lusmuilin suoritusmerkinnän graduseminaarista. Kirjoittamista enemmän minua kauhistutti työn ja gradunteon yhdistäminen. Miten ihmeessä ehtisin toteuttaa marraskuun aikana kaksi Aviisia ja yhden gradun?

Tamyn pikkujouluissa Antti Johansson organisoi vedonlyönnin suoriutumisestani. Jos epäonnistuisin, olisin kahdeksalle tamylaiselle velkaa viinapullon. Jos onnistuisin, minä saisin yhtä monta pulloa.

"Et sinä siihen pysty! Gradun kirjoittamiseen menee paljon kauemmin."

Epäilijöistä huolimatta luotin itseeni. Olin keksinyt hyvän, helpon, tarkkaan rajatun aiheen, joka olisi suoraa jatkoa proseminaarityölleni. Tutkisin, miten Sauli Niinistön presidenttiehdokkaaksi asettuminen on kuvitettu eri sanomalehdissä.

Tiesin löytäväni aiheeseen sopivaa aineistoa ja lähdekirjallisuutta helposti. Luotin myös siihen, että akateeminen kirjoittaminen sujuisi. Eihän gradu loppujen lopuksi mikään poskettoman suuri kirjallinen ponnistus ole. Istumalihaksia se hieman vaatii.

Marraskuun alussa puhkuin tarmoa. Lainasin kymmeniä aiheeseen liittyviä teoksia. Kirjastossa huomasin kaipaavani kaikkia niitä ihmisiä, jotka eivät enää olleet siellä. He ovat nykyään maistereita.

Tein sisällysluettelon. Pyysin sanomalehdiltä pdf-kopioita tiettyinä päivinä julkaistuista kansista ja uutisaukeamista. Aineistot saapuivat hetkessä sähköpostilaatikkooni. Tekniikka tekee tietyistä asioista helppoja.

Alku sujui kaikin puolin hyvin.

Marraskuun puolessa välissä ilmestyi jälleen Aviisi. Lehden tekeminen vei kaiken henkisen energiani. Graduinspiraatio ei palannut sen ilmestyttyä.

Työpäivien jälkeen tuijotin Wordissa auki olevaa tekstiraakiletta, mutta en saanut aikaiseksi juuri mitään käyttökelpoista. En nähnyt kavereita. En harrastanut liikuntaa. En kirjoittanut. Istuin illasta toiseen kotona ajattelemassa, että minun pitäisi ryhdistäytyä kirjoittamaan.

Olin ahdistunut. Päivät kuluivat. Marraskuun lopussa minua vaani peräti kaksi päällekkäistä deadlinea: valmiiksi piti saada sekä gradu että joulukuun alussa ilmestyvä Aviisi.

Pelko julkisesta nöyryytyksestä puhalsi touhuuni uutta vimmaa. Eniten minua ärsytti ajatus vedonlyönnin häviämisestä, minulle naureskelevasta Johanssonista.

Kirjoitin öisin. Kiukuttelin. Piirtelin graafeja. Poimin sitaatteja. Muokkasin tekstiä. En juuri nukkunut.

Kun tiistaina 29. marraskuuta lähetin graduraakileeni professori Ruostetsaaren luettavaksi, olin päivän etuajassa. Minun oli vaikea ymmärtää, että olin ihan oikeasti tehnyt sen.

"Muotoseikkoja pitää korjata, mutta kyllä tämä silmäilyn perusteella gradusta käy", hän kommentoi.

Hypin riemusta.

Keskiviikkona istuin toimituksessa aamuyöhön asti. Sain koottua valmiiksi 2. joulukuuta ilmestyneen Aviisin. Torstaina kävin rättiväsyneenä edustajiston kokouksessa. Johansson onnitteli. Sain monta viinapulloa. En oikeastaan halunnut niitä.

Perjantaina kävin juttelemassa professori Ruostetsaaren kanssa. Hän kertoi, millaista viilausta kirjoitelmalleni pitäisi tehdä.

"No miten on, tekikö kirjoittaminen edes tiukkaa?"

Maanantaina alkoi ylityövapaa. New Yorkiin päästyäni pelkkä hereillä pysyminen teki tiukkaa.

Haluaisin kirjoittaa graduni tarinalle onnellisen loppuhuipennuksen. En voi, koska se on vielä kesken.

Kun päästin gradutekeleen käsistäni, minusta tuntui samalta kuin maratonjuoksijasta, joka on hirmuisen loppukirin jälkeen viimein maalissa. Ongelma on siinä, että gradu-urakassa ensimmäisen maaliviivan ylittäminen ei riitä. Pitää ylittää uusia maaliviivoja.

Minun pitäisi istua vielä yhdeksi illaksi gradutiedoston ääreen. Pitäisi keskittyä, olla pikkutarkka, tehdä Ilkka Ruostetsaaren pyytämät muutokset. Se veisi vain muutaman tunnin, mutta toistaiseksi rimakauhuni on ollut liian suuri. Marraskuun lopun jälkeen en ole avannut gradutiedostoa.

Lykkääminen on niin helppoa. Hävettää.

Seppo Honkanen

Deadlinet kunniaan!

Oletko gradua vaille valmis? Hanki itsellesi julkinen deadline!

Aviisin lukijoilla on nyt mainio mahdollisuus hankkia itselleen deadline. Julkinen paine auttaa gradun tekijää pysymään kurissa ja kirjoitusnuhteessa.

Lähetä sähköpostia otsikolla DEADLINE osoitteeseen aviisi@uta.fi. Liitä mukaan nimesi, yhteystietosi ja päivämäärä, jolloin aiot gradusi palauttaa. Aviisi ottaa sinuun yhteyttä.