|
Kuusi vuotta sitten siirryin työelämään. Kuusi vuotta olen toistellut, että eihän töitä maisterin papereilla tehdä, vaan ammattitaidolla. Mutta kun opiskelukaverini ovat juhlineet valmistumisiaan, minun on pitänyt kerta toisensa jälkeen kätkeä alemmuudentunteeni.
Lokakuussa töihin kävellessäni päätin, että kirjoitan gradun marraskuun aikana. Yllättävää kyllä, ajatus tuntui huojentavalta. Näyttäisin niille. Tekisin kuukaudessa sen, mihin monet käyttävät vuosia.
Tarvitsen konkreettisia tavoitteita. Minulla pitää olla deadline, joka pakottaa minut kysymään aamuyöllä tutun kysymyksen itseltäni.
"Miksi et voinut aloittaa vähän aikaisemmin? Edes vähän!"
En vaan voi. Ilman deadlinea lykkään tylsät, hankalat asiat johonkin häilyvään kaukaisuuteen. Pohjimmiltani olen silti säntillinen. Saan asiat valmiiksi, jos ne pitää saada valmiiksi. Mutta en juuri koskaan ole etuajassa.
Tehokkaille suorittajatyypeille tulevaisuudessa mahdollisesti saavutettava hyöty riittää syyksi nousta joka aamu puurtamaan tylsien, pitkäveteisten asioiden parissa - silloinkin, kun he voisivat jäädä köllöttämään peiton alle. Olen kateellinen heidän kyvystään motivoitua.
Minun kaltaiselleni ihmiselle yliopisto on ollut sekä taivas että helvetti. Takarajojen puuttuessa suoritusten lykkääminen ja krooninen alisuoriutuminen on ollut hävettävän helppoa. Etenemään on päässyt tekemättä juuri mitään, joten olen tehnyt juuri niin.
En juuri mitään.
Olen perustellut laiskuuttani itselleni sillä, että tutkinnot ovat pelkkiä tyhjänpäiväisiä hallinnollisia rekisterimerkintöjä, joilla ei ole mitään syvällistä arvoa. Eivät ne minun pätevyyttäni, osaamistani saati ihmisyyttäni määritä.
Eivät tietenkään - mutta oikeastaan kysymys on siitä, että olen halunnut löytää saamattomuudelleni ylevältä kuulostavan perustelun.
Kun päätin ryhtyä kuukauden gradurutistukseen, minulla oli valmiina tavoite, deadline ja hiljaa kypsynyt näyttämisen halu. Tahdoin tuekseni myös julkisen paineen. Tiesin, että se sitouttaisi minut työskentelemään.
Kerroin päätöksestäni Facebookissa. Kirjoitin lokakuun viimeiseen Aviisiin jutunpätkän, jossa julkistin suunnitelmani. Perääntymisestä oli tullut mahdotonta. Minua pelotti.
Sovin tapaamisen professori Ilkka Ruostetsaaren kanssa. Hän on mukava, pitkäpinnainen mies.
"Turhaan täällä vielä istut, kello raksuttaa. Lähde kirjoittamaan siitä."
Lähes kuuden vuoden odottelun jälkeen minulla oli kiire. Ruostetsaarta nauratti.
Edellinen kokemukseni akateemisen tekstin tuottamisesta oli keväältä 2006, jolloin töiden ohessa lusmuilin suoritusmerkinnän graduseminaarista. Kirjoittamista enemmän minua kauhistutti työn ja gradunteon yhdistäminen. Miten ihmeessä ehtisin toteuttaa marraskuun aikana kaksi Aviisia ja yhden gradun?
Tamyn pikkujouluissa Antti Johansson organisoi vedonlyönnin suoriutumisestani. Jos epäonnistuisin, olisin kahdeksalle tamylaiselle velkaa viinapullon. Jos onnistuisin, minä saisin yhtä monta pulloa.
"Et sinä siihen pysty! Gradun kirjoittamiseen menee paljon kauemmin."
Epäilijöistä huolimatta luotin itseeni. Olin keksinyt hyvän, helpon, tarkkaan rajatun aiheen, joka olisi suoraa jatkoa proseminaarityölleni. Tutkisin, miten Sauli Niinistön presidenttiehdokkaaksi asettuminen on kuvitettu eri sanomalehdissä.
Tiesin löytäväni aiheeseen sopivaa aineistoa ja lähdekirjallisuutta helposti. Luotin myös siihen, että akateeminen kirjoittaminen sujuisi. Eihän gradu loppujen lopuksi mikään poskettoman suuri kirjallinen ponnistus ole. Istumalihaksia se hieman vaatii.
Marraskuun alussa puhkuin tarmoa. Lainasin kymmeniä aiheeseen liittyviä teoksia. Kirjastossa huomasin kaipaavani kaikkia niitä ihmisiä, jotka eivät enää olleet siellä. He ovat nykyään maistereita.
Tein sisällysluettelon. Pyysin sanomalehdiltä pdf-kopioita tiettyinä päivinä julkaistuista kansista ja uutisaukeamista. Aineistot saapuivat hetkessä sähköpostilaatikkooni. Tekniikka tekee tietyistä asioista helppoja.
Alku sujui kaikin puolin hyvin.
Marraskuun puolessa välissä ilmestyi jälleen Aviisi. Lehden tekeminen vei kaiken henkisen energiani. Graduinspiraatio ei palannut sen ilmestyttyä.
Työpäivien jälkeen tuijotin Wordissa auki olevaa tekstiraakiletta, mutta en saanut aikaiseksi juuri mitään käyttökelpoista. En nähnyt kavereita. En harrastanut liikuntaa. En kirjoittanut. Istuin illasta toiseen kotona ajattelemassa, että minun pitäisi ryhdistäytyä kirjoittamaan.
Olin ahdistunut. Päivät kuluivat. Marraskuun lopussa minua vaani peräti kaksi päällekkäistä deadlinea: valmiiksi piti saada sekä gradu että joulukuun alussa ilmestyvä Aviisi.
Pelko julkisesta nöyryytyksestä puhalsi touhuuni uutta vimmaa. Eniten minua ärsytti ajatus vedonlyönnin häviämisestä, minulle naureskelevasta Johanssonista.
Kirjoitin öisin. Kiukuttelin. Piirtelin graafeja. Poimin sitaatteja. Muokkasin tekstiä. En juuri nukkunut.
Kun tiistaina 29. marraskuuta lähetin graduraakileeni professori Ruostetsaaren luettavaksi, olin päivän etuajassa. Minun oli vaikea ymmärtää, että olin ihan oikeasti tehnyt sen.
"Muotoseikkoja pitää korjata, mutta kyllä tämä silmäilyn perusteella gradusta käy", hän kommentoi.
Hypin riemusta.
Keskiviikkona istuin toimituksessa aamuyöhön asti. Sain koottua valmiiksi 2. joulukuuta ilmestyneen Aviisin. Torstaina kävin rättiväsyneenä edustajiston kokouksessa. Johansson onnitteli. Sain monta viinapulloa. En oikeastaan halunnut niitä.
Perjantaina kävin juttelemassa professori Ruostetsaaren kanssa. Hän kertoi, millaista viilausta kirjoitelmalleni pitäisi tehdä.
"No miten on, tekikö kirjoittaminen edes tiukkaa?"
Maanantaina alkoi ylityövapaa. New Yorkiin päästyäni pelkkä hereillä pysyminen teki tiukkaa.
Haluaisin kirjoittaa graduni tarinalle onnellisen loppuhuipennuksen. En voi, koska se on vielä kesken.
Kun päästin gradutekeleen käsistäni, minusta tuntui samalta kuin maratonjuoksijasta, joka on hirmuisen loppukirin jälkeen viimein maalissa. Ongelma on siinä, että gradu-urakassa ensimmäisen maaliviivan ylittäminen ei riitä. Pitää ylittää uusia maaliviivoja.
Minun pitäisi istua vielä yhdeksi illaksi gradutiedoston ääreen. Pitäisi keskittyä, olla pikkutarkka, tehdä Ilkka Ruostetsaaren pyytämät muutokset. Se veisi vain muutaman tunnin, mutta toistaiseksi rimakauhuni on ollut liian suuri. Marraskuun lopun jälkeen en ole avannut gradutiedostoa.
Lykkääminen on niin helppoa. Hävettää.
Seppo Honkanen
Aviisin lukijoilla on nyt mainio mahdollisuus hankkia itselleen deadline. Julkinen paine auttaa gradun tekijää pysymään kurissa ja kirjoitusnuhteessa.
Lähetä sähköpostia otsikolla DEADLINE osoitteeseen aviisi@uta.fi. Liitä mukaan nimesi, yhteystietosi ja päivämäärä, jolloin aiot gradusi palauttaa. Aviisi ottaa sinuun yhteyttä.
Kommentointi on suljettu arkistosivulla.
Onnea viilausta vaille valmiista gradusta! Palaan lukemaan tätä juttua varmasti oman urakkani aikana vuoden tai parin päästä!
Akateemisia tekstejä muutaman punkun voimin tehneenä kehoitan ottamaan lasillisen, viilaamaan gradun valmiiksi ja sitten ottamaan toisen lasillisen. Tai kolmannen. You get the idea.
Seppo Honkanen / Aviisi (26.01.12, kello 16:26)
Kiitos. Lehtijuttuja punkun voimin kirjoittaneena - pikemminkin kirjoittamista yrittäneenä - voin omalta kohdaltani todeta, että yksi lasi saattaa auttaa tekstin synnyttämisessä. Kaikki siitä eteenpäin on pelkkää itsensä huijaamista.
Kun näin tämän jutun ensimmäistä kertaa aviisissa, mieleeni tuli välittömästi seuraava asia: tunnen erään henkilön, joka on tehnyt gradun kahdessa viikossa.
www.juhaterho.fi/proverbi...
Joka tapauksessa onneksi olkoon lähes valmiista gradusta, hieno homma!
Majsteri Rantaluola (06.02.12, kello 5:55)
Minusta gradun tekemiselle voitaisiin luoda jonkinlainen kultastandardi vähän tämän jutun hengessä. Gradunhan mitta on jotakuinkin 80-120 sivua humanistisissa ja yhteiskunnallisissa ja 40-60 sivua matematiikassa ja luonnontieteissä. Jos jätetään matematiikka ja luonnontieteet sivuun (niihin osalliset voivat kommentoida omaa kirjoituskiimaansa omalta osaltaan), gradun aikaisin mahdollinen valmistumishetki olisi se, kun 80 sivua tulee täyteen kirjoittamalla sellaista vauhtia, kuin ihminen kirjoittaa itselleen mieluista tekstiä. On olemassa tekstiä, joka syntyy rykien; on olemassa tekstiä, joka syntyy lentäen. Siinä välissä on välimuotoja ja eri syitä pausettaa ja pysähdellä - inhimillisiä syitä. Kuitenkaan mikään teksti ei synny tuosta vaan, poikkeuksena Kerouacin On the Road. Haluaisin kuulla, millä sivuvauhdilla syntyy itselle mahdollisimman helppo proosateksti (ei esimerkiksi runojen kirjoittaminen, koska se on hidasta sommittelua ja säätämistä). Jos otetaan tuo 80 sivua / top-vauhti, saadaan (=) gradun ideaali valmistumisaika.
No joko on viilaukset tehty? Älä jätä sitä vaille..ja mikä mahtaa olla gradun arvosana kuukauden pakerruksesta ;)
No joko on viilaukset tehty? Älä jätä sitä vaille..ja mikä mahtaa olla gradun arvosana kuukauden pakerruksesta ;)
Kommentointi on suljettu arkistosivulla.
Tampereen ylioppilaslehti Aviisi | Yliopistonkatu 60 A, 33100 Tampere | puh. 050-36 12 853
Sivujen ulkoasu: Seppo Honkanen