|
Minulla oli lapsena tapana katsella aivoja turruttavaa, usein amerikkalaista, elokuvaviihdettä. Erityisessä suosiossani olivat nuorten aikuisten elämää epäilemättä totuudenmukaisesti käsitelleet college- ja high school -elokuvat kuten Delta-jengi, Breakfast Club ja Kuolleiden runoilijoiden kerho. Näissä elokuvissa kampusalueet kuhisivat ihmisiä, proffat luennoivat tummilla puukalusteilla varustetuissa luentosaleissa ja opiskelijat lukivat tentteihin suurten puiden alla värikkäiden syyslehtien ympäröiminä. Yliopisto vaikutti silmissäni yhteisölliseltä ja innostavalta tiedon kehdolta, jossa älykkäille keskusteluille ei näkynyt loppua. Ajattelin - tuonne haluan isona.
Lukio ei vastannut yhtään amerikkalaisten elokuvien luomia odotuksiani, mutta olihan minulla tulevaisuus yliopistossa. Muutaman yrityksen jälkeen pääsin sisälle Tampereen yliopistoon, ja nyt olen tallannut sen käytäviä jo yli valtion minulle asettaman tavoiteajan. Kuusi vuotta sitten yliopisto näyttäytyi minulle arvokkaana ja kiinnostavana rakennuksena rehtorien maalauksineen ja poliittisine julisteineen. Suuret aulatilat ja niiden askeettinen mutta arvokas sisustus asettivat korkeamman tiedon syntypaikan tavallisten rakennusten yläpuolelle. Alun innostus on kuitenkin vaihtunut matkani varrella ihmetykseen siitä, kenelle yliopistomme tilat on todella suunniteltu, ja missä esimerkiksi kaikki tuhannet opiskelijat ja tutkijat oikein luuraavat.
Yhteiskunnallisen korkeakoulun (nyk. Tampereen yliopisto) päätalo valmistui vuonna 1960. Sen jälkeen 1990-luvulta alkaen keskustakampuksen muut uudisrakennukset ovat nousseet toinen toistensa perään palvelemaan yliopistoyhteisöä - Pinni A ja B, Linna ja Virta. Rakennukset ovat ilmeisiä aikansa kuvia ja hyvin heterogeenisia, mutta yhden asian niitä voi kuitenkin nähdä yhdistävän: kolmas tila loistaa poissaolollaan.
Kolmas tila on epäformaali kohtauspaikka työpaikkojen ja kodin ulkopuolella eli esimerkiksi kahvila, kirjasto tai vaikkapa kauppakeskusten penkkiryhmä. Tilalle luonteenomaista on sen maksuttomuus, helppo saavutettavuus ja erilaisten sosiaalisten piirien kokoontuminen ja ajatusten vaihto. Keskustakampuksella tällaista tilaa on esimerkiksi Päätalon Alakuppila, ja kuulemani mukaan uudesta Virta-rakennuksesta löytyy myös yritystä. Ihmetyttää silti, miksei käytävillä ja laajoissa aulatiloissa haluta nähdä ihmisiä tapaamassa toisiaan tai työskentelemässä.
Kuten Alakuppila yliopistolla, kolmas tila on usein salakavalasti erityisen tuottelias paikka. Ihminen vaihtaa kuulumisia, keskustelee uusista ideoista ja oppii toisilta kahvikupin äärellä, epämuodollisesti. Jos ei muuta, hän lepää hetken ajattelutyöstään. Yliopistossa tämän kaltaiselle sosiaaliselle oppimiselle olisi erityisen hyvät mahdollisuudet kukoistaa. Vai keksitkö, mikä muu paikka keräisi yhtä paljon tiedosta, tieteestä ja yhteiskunnasta kiinnostuneita saman katon alle?
Suomen yliopistokiinteistöjen tutkijan Olli Niemen mukaan yliopistokampukset on pääsääntöisesti rakennettu luentosalien ja työhuoneiden ehdoilla. Yliopistomme koostuu opetuspaikoista, niihin johtavista käytävistä ja elämää ylläpitävistä ruokaloista. Niemen idean mukaan käytäviä, tyhjiä aulatiloja ja turhia naulakkoalueita olisi mahdollista vapauttaa ihmisten kohtauspaikoiksi ja ryhmätyöskentelytiloiksi. Tällöin tilat voisivat todella olla mukana luomassa oppimiseen innostavaa ilmapiiriä. On yksilökohtaista, haluaako ihminen nähdä muita ihmisiä yliopistolla, mutta henkilökohtaisesti koen inspiroivaksi, kun näen työskenteleviä ihmisiä, voin keskustella opiskelukavereideni kanssa tai vaan hetkeksi hengähtää ja lukea Aviisia. Olisiko vihdoin aika muuttaa yliopistot vastaamaan tiedeyhteisön eli opiskelijoiden ja tutkijoiden tarpeita?
Jari Järvenpää
Kirjoittaja on Tamyn hallituksen puheenjohtaja
Kommentointi on suljettu arkistosivulla.
Tampereen ylioppilaslehti Aviisi | Yliopistonkatu 60 A, 33100 Tampere | puh. 050-36 12 853
Sivujen ulkoasu: Seppo Honkanen