Klassikkoni: Vaiettu raamattu

Vuonna 1945 egyptiläisessä al-Qasrin kylässä kolme miestä löysi maasta ruukun, jonka sisällä oli hauraille papyrusarkeille kirjoitettuja käsikirjoituksia. Kävi ilmi, että kirjoitukset olivat gnostilaisia evankeliumeja neljännen vuosisadan loppupuolelta.

Gnostilaisuus oli varhaiskristillinen suuntaus, jota Rooman valtakunnassa virallinen kristitty kirkko piti harhaoppina, ja jonka se pyrki tukahduttamaan. Gnostilaiset uskoivat, että jumaluuksia on kaksi. Todellinen jumala on abstrakti entiteetti, johon kuuluu joukko ikuisia olentoja. Yksi näistä olennoista, Viisaus eli Sophia, päättää luoda salaa muilta demiurgin, luojajumalan. Viisaus kätkee tämän muilta ikuisilta olennoilta valkoiseen pilveen.

Luojajumala, jota kutsutaan nimillä Jaldabaoth ja Saklas, on sokea ja tietämätön alkuperästään todellisen jumalan piirissä. Saklas luulee olevansa yksin ja luo seurakseen aistein havaittavan maailman. Luojajumala ei välttämättä ole paha, mutta Saklas on syy pahuuden olemassaoloon, sillä pahuus juontaa juurensa materiaaliseen todellisuuteen. Jaldabaothin seuraajat - ehkä tietämättään - palvelevat pahaa.

Virallisesta Raamatusta jätettiin pois gnostilaiset evankeliumit, jotka antavat äänen muun muassa Juudas Iskariotille ja Maria Magdalenalle. Gnostilaisissa teksteissä kristinuskon altavastaajista tulee usein tarinan sankareita. Juudas ei petä Jeesusta, vaan Kristus pyytää tätä vapauttamaan itsensä ruumiin vankilasta.
Keskeistä gnostilaisuudessa on etsiä gnosista eli tietoa ihmisen alkuperästä todellisen jumalan maailmassa. Tie gnosikseen on aistein havaittavan maailman hylkääminen ja kääntyminen sisäänpäin.

Gnostilaiset evankeliumit voikin lukea allegoriana sille, kuinka materiaalinen maailma eksyttää meidät abstraktien ideaalien ääreltä.

Ismo Dunderberg ja Antti Marjanen (toim.): Nag Hammadin kätketty viisaus (WSOY, 2001)




Eero Aleksander Varis