Indonesiassa köyhän koti on kadulla

Moskeijan kutsu sekoittuu tasaiseen sateen ropinaan tunkkaisen kuumassa ja kosteassa ulkoilmassa. Maailman suurimman muslimimaan pääkaupungissa, Indonesian Jakartassa, pankkirakennuksen katoksen alta juuri herännyt viisihenkinen perhe pesee kasvonsa likaisessa vesilätäkössä ennen aamurukousta.

Islamissa kehotetaan pesemään kädet ja jalat puhtaassa vedessä saippuan kera ennen rukoushetkeä, mutta sellaista herkkua ei tälle perheelle ole ollut tarjolla pitkään aikaan. Jakartan kodittomat ovat tottuneet heräämään hiestä nihkeinä, kulkukoirien ja haisevien roskakasojen keskeltä.

Rukouksen jälkeen on aamupalan vuoro. Perhe jakaa keskenään eiliseltä iltapalalta jääneitä tofupaloja ja kourallisen riisiä.

"Minä en syö iltapalaa kovin usein, jotta lapsilleni jäisi enemmän ruokaa. Allah auttaa minua jaksamaan", sanoo perheenäiti Lina, 37. Perheellä ei ole tietoa virallisesta sukunimestään.

Aamupalan voimin on jaksettava kerätä roskia Jakartan kaduilta koko päivä. Myymällä roskien seasta löytyneitä lasi- ja muoviastioita sekä pahvia perhe tienaa keskimäärin kolme-neljä euroa päivässä. Toisinaan jopa viisi euroa, sillä roskia kerätään nykyään koko perheen voimin. Tyttäret Sanita, 16, Sauki, 14, ja Sakinah, 10, jättivät koulun kesken ja auttavat nyt vanhempiaan tienaamaan enemmän rahaa.

"Kävin peruskoulua kuusi vuotta, mutta lopetin kesken. Minua ja siskojani kiusattiin, koska asumme kaduilla ja vanhempamme keräävät roskia. En viihtynyt siellä", Sanita sanoo.

Indonesian opetusministeriön mukaan jokaisella kansalaisella on yhdeksän vuoden oppivelvollisuus: kuusi vuotta peruskoulussa ja kolme vuotta yläkoulussa. Käytännössä oppivelvollisuutta on mahdotonta valvoa yli 240 miljoonan asukkaan maassa, jossa miehistä noin 10 prosenttia ja naisista lähes 15 prosenttia on luku- ja kirjoitustaidottomia

"En painosta lapsiani jatkamaan koulua, koska en ymmärrä, mitä hyötyä siitä on. Koulutus on ilmaista, mutta kirjat ja koulupuvut maksavat paljon. Emme halua mieheni kanssa laittaa siihen rahaa", sanoo Lina, joka on luku- ja kirjoitustaidoton.

Lina ja miehensä Sesa, 40, eivät näe koulutusta väylänä parempaan elämään. Heistä ajatus siitä, että heidän tyttäristäänkin tulee roskienkerääjiä, tuntuu luonnolliselta jatkumolta.

"Mitä muutakaan voisimme tehdä?" kysyy Sesa.

Perheen nuorin, Sakinah, raapii päätään jatkuvasti ja kertoo pitäneensä samoja vaatteita viikkotolkulla.

"Olen silti tyytyväinen elämääni", tyttö sanoo ja kiipeää iloisena isänsä roskakärryyn.

Koulun keskeyttäminen on yleisintä Indonesian maaseudulla, jossa fyysisesti raskaan arjen pyörittämiseen tarvitaan lastenkin apua. Myös miljoonakaupungissa Jakartassa yhä useampi lapsi haluaa auttaa vanhempiaan taloudellisesti ja jättäytyy kaduille.

"Minä ja kaverini aloitimme koulun, mutta jätimme sen melkein heti kesken. Haluamme auttaa vanhempiamme. Teemme sitä, minkä osaamme parhaiten, eli laulamme ja soitamme kaduilla", kertoo Dandi, 9.

Dandi kavereineen kävelee joka päivä monta kilometriä paljain jaloin parhaille rahankeräyspaikoille, joissa on paljon väkeä. Pojat nukkuvat milloin missäkin: siltojen alla, roskiksissa ja hylätyissä rakennuksissa.

"Nyt on pahin aika, koska on sadekausi ja vaatteet ovat aina märät", Dandi harmittelee.

Monien muiden tavoin Dandin vanhemmat muuttivat yli 10 miljoonan asukkaan Jakartaan pienestä Tangerang-nimisestä lähikaupungista neljä vuotta sitten paremman elämän toivossa.

Valitettavan usein sykkivä suurkaupunki ei tarjoa kouluttamattomille kansalaisille muuta kuin ulkomajoitusta ja kaikkein likaisimpia töitä.

"Kotikaupungissani Karawangissa myin lastenvaatteita, kunnes firmani joutui konkurssiin. Muutin Jakartaan ja ajattelin, että täällä voin tienata paljon rahaa, mutta jouduinkin keräämään roskia", kertoo Dedi Rustandi, 43.

Hänen työpäivänsä alkaa kuudelta aamulla, kun hän aamurukouksen jälkeen pesee edellisenä päivänä keräämiään muovi- ja lasipulloja sekä irrottaa niistä etiketit. Sitten hän vie pullot pomolleen, joka maksaa niistä painon mukaan: noin 0,30 euroa kilosta lasia ja 0,15 euroa kilosta muovia. Punnituksen jälkeen Dedi lähtee jälleen kaduille keräämään pulloja. Hänen on pakko olla ahkera, sillä kotikaupungissa asuu vaimo viiden lapsen kanssa. Heille Dedi lähettää noin kaksi euroa palkastaan päivittäin ja elää itse sillä, mitä jää - yleensä noin 1,5 eurolla.

"Kamala nälkä. Tänään olen syönyt vain aamupalan kymmenen tuntia sitten", sanoo Dedi tallustaessaan painavien muovikassien kanssa pitkin Jakartan katuja. Kun häneltä kysyy, mitä hän haluaa tällä hetkellä eniten, hän osoittaa epäröimättä kädessäni olevaa tupakka-askia.

"Tämä on harvinainen päivän nautintohetki", sanoo Dedi ja istahtaa maahan polttamaan tupakkansa hymy huulillaan, silmät puoliummessa.

Dedi pitää itseään onnekkaana moniin muihin verrattuna, koska hänellä on kaupungin laidalla kuuden neliömetrin kokoinen vuokrahuone, jonka hän jakaa siskon miehen kanssa. Huoneen vuokra on noin 13 euroa kuussa, ja toisinaan Dedi joutuu lainaamaan rahaa vuokraan pomoltaan.

Hän on iloinen siitä, että kaksi hänen viidestä lapsestaan ei ole lopettanut peruskoulua kesken.

"Yksi pojistani haluaa isona poliisiksi. Olen kyllä kiitollinen kaikesta, mitä minulla on", Dedi sanoo ja vetää viimeiset henkäykset tupakastaan.

Dedi ei muista joutuneensa selkkauksiin Jakartan poliisin kanssa, vaikka poliisi valvoo tiukasti kerjäläisiä ja köyhiä. Viereisellä kadulla kerjäävällä Asepilla, 30, on toisenlaisia kokemuksia.

"Olen ollut putkassa pahimmillaan kolme kuukautta. Hallitus lähettää poliisiratsioita siivoamaan kerjäläisiä Jakartan katukuvasta. Sitten ne vievät putkaan ja pitävät siellä, kunnes on varaa maksaa 300 000 Indonesian rupiaa eli noin 20 euroa. Ei minulla ole sellaisia rahoja", Asep sanoo.

Hän suhtautuu epäluuloisesti kaikkiin häntä lähestyviin ihmisiin osittain siksi, että monet nauravat hänen syntymävammalleen - häneltä puuttuu toinen käsi ja jalka lähes kokonaan. Osittain Asep on varuillaan, koska siviilipukuiset poliisit esittävät usein tavallisia kaduntallaajia, joiden tarkoituksena on todellisuudessa selvittää kerjäläisten olinpaikat ja viedä heidät putkaan.

Jakartan entinen kuvernööri Sutiyoso taisteli sen puolesta, ettei köyhille annettaisi rahaa, koska se houkuttelee pääkaupunkiin vain lisää kerjäläisiä ja lisäksi "pilaa katukuvaa". Vuonna 2007 Jakartassa tuli voimaan laki, joka kielsi kerjäämisen kadulla ja almujen antamisen. Rangaistuksena on jopa 60 vuorokautta vankilassa tai yli 1 000 euron sakko. Käytännössä lakia valvotaan laiskasti.

Kodittomat ja kerjäläiset myös synnyttävät erilaisia rikollisjengejä, jotka käyttävät orpolapsia, vammaisia sekä vanhuksia kerjäämiseen ja ottavat rahat omaan taskuun. Jakartan nykyinen kuvernööri Joko Widodo on luvannut vähentää köyhyyttä tuntuvasti seuraavan viiden vuoden aikana ja saada ihmiset pois kaduilta muun muassa edullisten tukiasuntojen avulla.

"Kuulostaa paperilla hyvältä, mutta ongelmana on koulutuksen puute. En osaa tehdä muuta kuin kerjätä, joten asun todennäköisesti loppuelämäni tällaisissa olosuhteissa", Asep pohtii ja pyytää minua ja tulkkiani vielä lopuksi näyttämään henkilöllisyystodistuksemme varmistaakseen, ettemme ole poliiseja tai sosiaalityöntekijöitä.

Anna Egutkina, teksti ja kuva

Indonesia

Itsenäistyi Alankomaista 17.8.1945

Presidentti Susilo Bambang Yudhoyono vuodesta 2004.

Maailman suurin saarivaltio, yli 17 500 saarta

Väkiluku noin 247 miljoonaa, maailman neljänneksi suurin valtio

Pääkaupunki Jakarta, yli 10 miljoonaa asukasta (maailman 13. suurin kaupunki)

Maailman suurin muslimivaltio, lähes 90% väestöstä eli yli 200 miljoonaa muslimeja. Muita maan virallisia uskontoja ovat kristinusko, hindulaisuus ja buddhalaisuus

Kommentti: Ristiriitojen Jakarta

Ennen kuin lähdin töihin englanninkieliseen The Jakarta Globe -lehteen Indonesian pääkaupunkiin Jakartaan, ajattelin, että tiedän kyllä, mitä perillä odottaa. Olinhan sentään katsonut Slummien miljonääri -elokuvankin useaan kertaan.

Paikan päällä tajusin ensimmäistä kertaa elämässäni, kuinka etuoikeutettu olen. Jakartan katujen likaisuuteen, liikenneruuhkiin, joka puolella viliseviin torakoihin ja kammottavaan ominaishajuun tottui muutamassa viikossa, mutta kuukausien jälkeenkään en koskaan tottunut kadulla itkeviin langanlaihoihin hylättyihin vauvoihin tai pahvilaatikoihin kuolleisiin kerjäläisiin.

Ahdistuksen määrä oli suunnaton kun tajusin, etten voi millään auttaa näitä kaikkia nälkäkuoleman partaalla olevia ihmisiä, vaikka käyttäisin siihen koko palkkani ja kaiken vapaa-aikani.

Jakarta on ristiriitojen pesäke. Kaupunki, jossa pilvenpiirtäjät, ökytalot uima-altaineen ja limusiinit ovat vain kortteleiden päässä kuolemasta ja kurjuudesta. Puolen vuoden työpestini aikana opin elämästä enemmän kuin edellisen kuuden vuoden aikana yhteensä kuluttaessani yliopiston luentosalien penkkejä.

Anna Egutkina

Kirjoittaja opiskelee Tampereen yliopistossa tiedotusoppia. Hän työskenteli Jakartassa puoli vuotta joulu-toukokuussa 2013 The Jakarta Globe -lehden toimittajana ja englannin kielen opettajana Elti Gramedia -yhtiössä.