Löydetty: Mussuttava egoisti

"Henkilökuntaan suhtaudutaan pahimmillaan kuin palvelusväkeen", huokaa studiomestari Petri Lempinen.

Seitsemän vuotta yliopistolla työskennelleen Lempisen mukaan näin toimii onneksi vain vähemmistö Tampereen yliopiston opiskelijoista. Hän kiittelee opiskelijoiden enemmistöä teräväksi ja hyväkäytöksiseksi. Toisinaan kuitenkin yksilöillä on tapana nostaa oma napansa erityisasemaan:

"Minä-minä-kulttuuri on valloillaan."

Journalistiopiskelijoiden kameralainaamosta opetustyön ohessa huolehtivalle Lempiselle egoismi näkyy siinä, ettei palautusaikoja saati aukioloaikoja noudateta. Kameroista ei pidetä huolta, koska ne eivät ole omia. Välinpitämättömyydestä kärsivät eniten toiset opiskelijat.

Myöhästelevät, sovituista aikatauluista piittaamattomat opiskelijat sapettavat etenkin opetustyötä tekeviä henkilökunnan edustajia. Massaluentoja pitävän yliopistonlehtorin mukaan rauhallista luentoaikaa ei jää paljoakaan, kun opiskelijat tulevat myöhässä ja lähtevät ajoissa. Seesteinen hetkikin kuluu muuhun kuin opetuksen seuraamiseen:

"Litkitään kahvia, juorutaan ja räplätään puhelimia."

Lehtori tuumii pakon edessä sopeutuneensa opiskelijoiden ravaamiseen, mutta vierailevien luennoitsijoiden aikana luentosalin rauhattomuus hävettää. Hän kehottaa eläytymään luennoitsijan tuntemuksiin ajatusleikillä: miltä opiskelijasta tuntuisi istua luennolla, jossa luennoitsija lounastaisi, lähettäisi viestejä, selailisi lehteä, piirtäisi ja lopulta ilmoittaisi lähteväänsä tunnin aikaisemmin, tänäänkin.

Kanssaopiskelijoiden kunnioittamisen perään kuuluttavat monet yliopiston työntekijät. Moitteita satelee ovien aukipitämisestä luennoilla rupatteluun. Itsekeskeinen välinpitämättömyys heijastuu myös liikuntatilojen säilytyslokeroihin, joiden lukoista yli puolet ovat kadonneet opiskelijoiden taskuihin.

Kieltenopettajaa surettaa, etteivät opiskelijat valmistaudu pienryhmäopetuksen tunneille. Kun osa jättää etukäteen annetut tehtävät tekemättä, hidastaa se tunneilla myös niiden henkilöiden oppimista, jotka ovat kotitehtävänsä kiltisti suorittaneet.

Moitteiden lisäksi satelee myös kehuja.

Useiden haastateltujen mielestä nykyiset opiskelijat vaikuttavat fiksummilta kuin he itse muistavat olleensa omana opiskeluaikanaan.

"Minähän rakastan opiskelijoita, he ovat aivan ihania", innostuu eräs kieltenopettaja ylistämään.

Toisaalta kehut voivat olla tapa pehmittää sanomisia. Julkinen kritisointi, varsinkin omalla nimellä, on hankalaa.

"Ei kai siihen vaan tule nimeä?" vahtimestari varmistaa ennen kuin hän suostuu puhumaan.

Häntä turhauttaa eniten se, etteivät opiskelijat tiedä, mihin ovat menossa et­siessään opetustilaa. "Sen lyhyen, punatukkaisen luento" ei riitä pätevimmällekään vahtimestarille opiskelijan opastamiseen.

"Tiettyä uusavuttomuutta on nähtävissä. Oviakaan ei osata aina avata, vaikka luulisi, että opiskelijatkin joutuvat päivittäin olemaan ovien kanssa tekemisissä", hän naurahtaa.

Osa henkilökunnasta sanoo suoraan, että he kieltäytyvät puhumasta, koska pelkäävät työpaikkojensa puolesta. Tuntityöläinen ei halua tulla työnantajan tai asiakkaiden silmissä tunnistetuksi:

"Jos tämä olisi maanlaajuinen kysely, niin ettei voisi yksilöidä yhteen yliopistoon, voisin kommentoida."

Vaikka nimettömänä puhumiseen heltiää lupa, ei tarjolla ole suuria paljastuksia. Kesken jäävistä lauseista ja raskaista katseista voi päätellä, että monia yliopiston työntekijöitä ärsyttää, mutta syyt jäävät roikkumaan ilmaan. Ilmapiiri on kuin valkopäinen finni, joka odottaa tilaisuutta räjähtää kylpyhuoneen peiliin.

Selväksi tulee myös se, että toimittaja kysymyksineen herättää aggressioita eräissä henkilökunnan edustajissa.

Yliopiston molemmissa kirjastoissa tunnelma on erityisen epäluuloinen. Virkailija ei voi vastata, koska on "palveluammatissa". Aivan kuin kirjojen alleviivaamisesta toruminen aiheuttaisi joukkopaon kirjastoista.

Virkailijat siirtelevät vastausvastuuta tiedottajalle tai poissaolevalle työtoverille. Tuntuu kuin olisi ehdottanut orgioita ryhmätyöhuoneessa.

Omalla nimellä puhumiseen on onneksi pelivaraa yliopiston rivakkaotteisilla siivoajilla.

Laitoshuoltajana työskentelevää Pirkko Siveniusta turhauttaa opiskelijoiden jatkuva syöminen joka paikassa. Luentosalit ovat opiskelijoille ruokailusaleja.

"Kun he juoksevat luentosaliin, niin heillä on kahvimuki toisessa kädessä ja sämpylä toisessa."

Luentosalin roskikset pullistelevat puolitäysiä kahvimukeja, jotka leviävät ympäriinsä siivotessa. Sivenius arvelee, että luennoilla mussuttaminen häiritsee myös luennoitsijoita. Hän muistaa tapauksen, jossa luennoitsija lupasi aloittaa luennon heti, kun eturivin opiskelija lopettaisi aterioimisen.

Siveniuksen kollegaa Tuija Komulaista harmittaa, et­teivät opiskelijat osaa lajitella biojätteitä erikseen, vaikka yliopistolla siihen olisi mahdollisuus. Sama murhe vaivaa Juveneksen työntekijöitä. Muovinpalat biojätteessä pilaavat koko satsin:

"Lajittelu on nykypäivää. Sen opiskelijat voisivat oppia."

Ruokailun ympärille nousee myös toinen turhautumisen aihe: takit. Opiskelijat varaavat ruokalassa paikkoja takeillaan niin, ettei istumapaikkoja riitä ruuhka-aikaan kaikille.

"Jos ei osaa laittaa takkia naulakkoon, niin on väärässä paikassa", kiteyttää eräs henkilökunnan edustaja.

Lopuksi on syytä vielä kääntyä korkeamman puoleen.

"Varsinaisesti minua ei ärsytä opiskelijoissa mikään", aloittaa rehtori Kaija Holli.

Turha jaarittelu ja asioiden katsominen kapeasta näkökulmasta saavat hänet kuitenkin välillä turhautumaan. Hollin mukaan opiskelijat voisivat haastaa enemmän itseään ja toisia opiskelijoita, jotta visionäärisempiä ajatuksia pääsisi syntymään. Rehtori kaipaisi omien etujen ajamisen sijaan myös kokonaisvaltaisempaa keskustelua.

"Opiskelijat voisivat myös opiskella ahkerasti ja tehdä tutkinnot valmiiksi."

Toive osuu syvälle rintalastan alle.

Sanna-Kaisa Lähdeaho, teksti

Aino Heikkonen, kuva