"Es ist zu hell, mein Kopf tut weh"

Kuolettavaa rockia, lumikeijuja koroissa ja korseteissa, matkailuvinkkejä Pariisin hautausmaille ja klubeille, kauhuklassikoiden arvosteluja, kirjauutuuksia kenkäfetisisteille ja tatuointifriikeille, ruokaohjeita mustan hääkakun valmistamiseen. Voiko lehdeltä enempää odottaa?

Suomen pieni mutta aktiivinen gootti-
skene on taas ottanut askeleen ja toimittanut jäsenilleen Schatten-lehden. Pirteästi taitettu 35-sivuinen ensinumero pyörii huomattavasti pienemmissä puitteissa kuin Saksan ja Englannin kaltaisissa goottikeskuksissa. Suomessa lehden jatkuvuus lienee haaste, varsinkin kun sitä on saatavissa vain alan vaatekaupoista: Helsingin Morticiasta ja Tampereen Heavenly Circuksesta.

Saksalaiset alan musiikkilehdet Zillo ja Orkus ovat lähes parisataasivuisia pläjäyksiä, joiden mukana tulee cd:tä ja dvd:tä. Samojen lehtien sivuilla saattaa olla saksalaisten goottibändien ohella sulassa sovussa niin Nightwishin popmetallia kuin Mardukin äärimmäistä black metalia. Paljon väljempi genre-ajattelu lienee Saksan voima. Hevaria eivät häiritse koneet eivätkä goottia raskaat kitarat.

Suomen ahdasmielisemmässä ilmapiirissä elämäntapalehti on varmasti oikea ratkaisu, sillä pelkän musiikin varjolla ei todennäköisesti päästäisi kovinkaan pitkälle. Mallia on otettu britti- ja jenkkilehdistä Meltdown Magazinesta ja Gothic Beautystä. Schattenin sisällöstä melkoisen osan täyttääkin goottimuoti sekä pukeutumis- ja ehostautumisvinkit.

Musiikkia ei ole toki unohdettu, mutta sen esittely ei ole kovin kattavaa. Ajankohtaislehtenä Schatten ei myöskään toimi. Sen sijaan lehden sivuilta voi löytää vaikkapa ruokareseptejä ja ompeluohjeita.

Kun Pariisin esittelykin menee vaatekaupoissa juoksemiseksi, alan pitää Schattenia tyttöjen lehtenä. Kaipaan juttuja hikisistä absinttibaareista, kalmanlöyhkäisistä kryptista ja underground-kulttuurin kierouksista. Varjo tuntuu kumman valoisalta: silmiä polttaa ja päätä särkee.

Onneksi lehdestä löytyy tervettä itseironiaa. Ainoastaan Schatten-klubin puiseva viisivuotishistoriikki tuntuu narsistiselta.

Peiliintuijottelun jälkeen on piristävä lukea Two Witches -yhtyeen entisten jäsenten kokemuksia parinkymmenen vuoden takaisesta ajasta, jolloin gooteilla ei ollut tiukkoja sääntöjä ja tarvetta jatkuvaan itsemäärittelyyn. Goottidebatin sijaan Nauku ja Toby kehottavat nauttimaan skenen nykyisestä monimuotoisuudesta: "Voit sanoa olevasi cybergootti, oldschoolgootti, psycho-gootti, mikätahansagootti..."

Kaipa minäkin olen sitten jokuvitungootti.

Atte Oksanen