Tiina Lymi skitsoaa, osa kolme

Onnen varjot (Suomi, 2004). Ohjaus: Claes Olsson. Käsikirjoitus: Anna-Leena Härkönen. Pääosissa: Tiina Lymi, Nicke Lignell, Milka Ahlroth, Santeri Kinnunen, Anna-Leena Härkönen ja Otto Kanerva. Kesto 1 h 43 min. K-7. Plevna. Ensi-ilta 11. helmikuuta.

Satuin tässä taannoin yökerhossa juttusille ikäiseni eli hieman päälle 25-vuotiaan naisen kanssa. Viiden minuutin keskustelun jälkeen hän kertoi, kuinka oli aina ennen ajatellut oman lapsen saamisen olevan itsekästä, kun köyhistä maista riittää adoptoitavaa. Mutta viime aikoina hänestä oli alkanut vahvasti tuntua siltä, että hän haluaa tulla raskaaksi ja synnyttää.

Sitten hän kertoi haluavansa myös ostaa omakotitalon, kunhan löytäisi mukavan miehen sitä kanssaan jakamaan, ja alkoi esitellä vatsaansa tatuoitua merieläintä.

Claes Olssonin uudessa elokuvassa Onnen varjot päähenkilöt ovat jo kolmikymppisiä. Heillä on avioliitto ja yhteinen asunto, mutta lapsi puuttuu ja biologinen kello huutaa. Tiina Lymin näyttelemä kuvataideopettaja Paula ei onnistu tulemaan raskaaksi, ja hedelmöityshoidot ja alkionsiirrot alkavat hallita hänen elämäänsä, heikolla menestyksellä.

Lymi pystyy uskottavasti esittämään neuroottista, epärationaalisen tunteellisesti ja räiskyvästi vastoinkäymisiin reagoivaa herkkää ja narsistista naista. Ongelma on siinä, että Lymi on tehnyt tämän ennenkin. Myös Nousukaudessa hänen hahmonsa oli tyttömäisen epäkypsä narsisti, jolla oli koko ajan jokin pielessä, vaikka hänen elämässään pitikin olla kaikki kunnossa.

Niinpä Onnen varjoissa Paulan lapsettomuustragediaan on vaikea samaistua, kun vain ajattelee mielessään, että onko noin epästabiili nainen vielä riittävän kypsä äidiksi. Kun Tiina Lymi nousee etualalle, lapsettomuus painuu taka-alalle.

Mutta Tiina Lymin on oltava pääosassa, koska Onnen varjot on jatko-osa Akvaariorakkaudelle. Myös siinä Lymin parina oli Nicke Lignell, ohjaajana Olsson ja elokuva perustui Anna-Leena Härkösen romaaniin.

Lapsia ja aikuisia,
osa kaksi

Onnen varjot on Härkösen ensimmäinen elokuvakäsikirjoitus. Aiemmin hän on muun muassa käsikirjoittanut dialogiltaan nerokkaan ja intensiteetiltään vangitsevan televisiosarjan Vuoroin vieraissa.

104 minuutin elokuvaa ei voi rakentaa venyttämällä televisiosarjan jaksoa, eikä Härkönen tätä ole yrittänytkään. Onnen varjojen juoni säilyy kiinnostavana loppuun saakka. Käsikirjoitus ja kuvakerronta kuitenkin jäävät leijumaan televisiosarjan ja elokuvan välimaastoon; kohtaukset tuntuvat paikoin kameran edessä esitetyltä teatterilta, ja ainoa laajalla kankaalla visuaalisesti vaikuttava kohtaus on, kun Paula istuu yksin sateessa.

Nicke Lignellin esittämä Jarkko on seurakunnan perheterapeutti, empaattinen ja lämmin mies. Omassa räiskyvässä tuskassaan Paula ei pysty ymmärtämään, että lapsettomuus koskee myös Jarkkoon, joka kätkee omat tunteensa ja yrittää parhaansa mukaan myötäelää Paulan ahdistuksia.

Juuri Nicke Lignellin vähäeleisyys saa Jarkon vitutuksen tuntumaan aidolta. Jarkko on tossun alla, eikä elokuva tarjoa selitystä, miksi näin epäsuhtainen pari ylipäätään on yhdessä ja suunnittelee lasten hankkimista. Realismia tämäkin.

Antti Kivimäki