Tämä on arkistosivu.
Voit siirtyä Aviisin uudelle sivustolle tästä.
Hae Aviisin arkistosta.
 

Teatterin auteur

Ohjaaja-käsikirjoittaja Leea Klemola on saanut aina vapaat kädet teoksissaan

Aivan kauheassa vaiheessa ollaan, mutta onhan tässä kusessa oltu ennenkin", Leea Klemola kuvailee uusinta näytelmäänsä New Karlebytä ensimmäisen näytöksen ensimmäisen läpimenon jälkeen.

Vaikka produktion keskeneräisyys kauhistuttaa Klemolaa, se on hänen mielestään teatterin tekemisen ydin. Kaikkein tärkeintä on yhdessätekemisen tunne. Klemola pitää tekeillä olevaa teostaan aina rakkaimpanaan.

"Olisi ihanaa, jos harjoitusvaihe jatkuis vielä kolme kuukautta."

Kokkola-trilogian viimeinen osa eli katastrofinäytelmä New Karleby saa ensi-iltansa 25. helmikuuta.

"Mihin lehteen tämä oli?" Klemola kysyy, kun hän ehtii tulemaan työporukkansa luota pois.

"Aviisiin."

"Hyvä! Muistelinkin, että johonkin järkevään. Ei tarvitse puhua koko ajan omista alushousuistaan."

Myöhemmin selviää, että Klemola tarkoittaa alushousuillaan sitä, että monet lehdet utelevat vain yksityisasioita.


Keskitytään siis hetki teatterintekijä Klemolaan. Leea pääsi 22-vuotiaana opiskelemaan näyttelemistä ja valmistui Teatterikorkeakoulusta näyttelijäntyön linjalta vuonna 1991. Hän oli mukana perustamassa Teatterikorkeakoulusta itsenäistynyttä Aurinkoteatteria, jonka johtajana hän toimi melkein kymmenen vuotta. Hän on aina saanut päättää kokonaan itse, millaista taidetta tekee. Ja päättää vieläkin.

"Kuopion kaupunginteatterin silloinen johtaja Kujanpää oli ensimmäinen, joka pyysi minua tekemään ohjauksen johonkin muualle kuin Aurinkoteatteriin. Ainut ehto oli, että se olisi minun kirjoittama ja ohjaama näytelmä. Mihinkään ei puututtu edes, kun asioita alkoi mennä pieleen."

Tampereen Teatterin väistynyt johtaja Heikki Vihinen teki Klemolalle suurin piirtein samanlaisen tilauksen muutama vuosi sitten. Siitä syntyi menestysnäytelmä Kokkola, jonka jatko-osia Kohti Kylmempää ja kohta valmistuva New Karleby ovat. New Karlebyssä aikaisemmista osista tuttu Piano Larsson palaa Grönlannista Kokkolaan vanhempiensa Sihdin ja Kauluksen luokse. Luvassa on taas koheltamista hulvattoman mustan huumorin keskellä.


Ihan kaikki ohjaajat eivät todennäköisesti saisi tehdä näytelmää toisensa perään, jossa porukka ryyppää, tappelee ja ryömii pitkin lavaa. Kaiken lisäksi Klemolan näytelmissä nainen saattaa olla mies, ihminen muuttua eläimeksi ja roolihahmojen nimet ovat esineitä: Pianoa, Sihtiä ja Kaulusta. Klemolan näytelmien räävittömästä kielestä joudutaan varoittamaan teatterin nettisivuilla.

"Luulen, että varoitus on markkinointikikka. Kiroilu kuuluu olennaisesti kokkolan murteeseen, kuin pilkku ja piste. Mä uskon, että se on poikkeus maailman kielissä, että suomi on täynnä mahtavan hienoja, kauniita, jumalaisia ja lukemattomia kirosanoja. Kiroilu on minusta ehdottomasti huumoria, ei vihanilmaisu", Klemola nauraa.

Jo parin minuutin juttelun jälkeen käy ilmi, että Klemola puhuu oman määritelmänsä mukaan kauniisti ja muistaa pilkuttaa lauseensa selkeästi varsin usein. Eikä ryyppäyskään ole jäänyt ihan vieraaksi.

"Kun ihminen on humalassa, päästään nopeasti asian ytimeen kiinni. Humala on näytelmän jätkien tapa juhlistaa huippuhetkiä ja elämän ainutkertaisuutta. Porukassa ryyppääminen on parasta, mitä voi tehdä, jos ei tartte mennä aamulla töihin", Klemola nauraa kovaan ääneen.

Kokkolan hahmot on valittu sillä perusteella, että kuka tahansa psykologi voisi määritellä, että näillä ihmisillä on vakavia ongelmia. Klemolan tarkoitus on selättää psykologia rakkaudella.

"Kokkola on yritys antaa ihmisten olla, vaikka meidän kulttuuri koko ajan kyseenalaistaa ja ehdottaa kaiken maailman traumoja."


Klemola ohjaa edelleen vain itse kirjoittamiaan näytelmiä ja oopperoita. Hänelle on yhtä tärkeää, miten asiat sanotaan kuin mitä sanotaan. Hänen näytelmänsä ovat aina kokkolan murteella.

"Suurin osa käännöksistä loukkaa mun tilannetajua, koska niissä käytetään epäsuomea. Ooppera on eri asia, koska se on lähtökohtaisesti niin naurettavaa ylipäänsä, kun sinne tullaan laulamaan."

Klemola kirjoittaa näytelmän kerran kolmessa vuodessa, eikä usko, että totaalinen vapaus olisikaan mahdollista tiuhemmalla kirjoitustahdilla. Viimeisimmät näytelmänsä hän on kirjoittanut Klaus-veljensä kanssa. Leean mielestä kirjoittaminen on hyvin fyysistä ja kuluttavaa, koska siinä joutuu käyttämään paljon aivoja. Ohjaajana hän viihtyy parhaiten, koska se on niin sosiaalista työtä. Klemola kokee silti olevansa ennen kaikkea näyttelijä, vaikka onkin näytellyt vähän viime aikoina.

"Pelko tappaa nautinnon. Pyrkimys on, että näyttelijät pystyvät nauttimaan harjoituksista. Näyttelijän voi pakottaa kaikkeen muuhun, paitsi nauttimaan. Ja se on ainut, mitä mä tartten ohjaajana. Vain työstä nauttiva ihminen pystyy sitoutumaan sisältöön oikeesti."

Klemola kertoo korjaavansa näyttelijän virheitä turhan usein juoksemalla näyttelemään itse eteen, koska se on paljon nopeampi tapa ilmaista itseään kuin selittäminen.


"Kysymykset, joita olisi muuten liian vaikea kestää niiden tuskallisuuden, ahdistavuuden ja keskeneräisyyden takia muokkautuvat mulle vastauksiksi näytelminä. Teatteri on mun tapa olla suhteellisuudentajuinen tässä elämässä. Vaikka ois muuten, kuinka raskasta, teatteri on lupa ottaa etäisyyttä, nostaa ongelma ikään kuin laboratorion pöydälle ja tarkkailla, mistä tässä oikein on kysymys."

Kokkola-trilogia kumpuaa hänen lapsuuden ja nuoruuden maisemistaan Kokkolasta. Klemola on asunut 22-vuotiaasta asti Helsingissä, mutta puhuu ja kirjoittaa edelleen kokkolan murteella.

"Melekein kaikki teokset lopulta käsittelee asioita, jotka murrosiässä on kokenut voimallisesti. Sen jälkeen ei tapahdu juuri mitään ensimmäistä kertaa."

Klemolan mielestä Kokkola on loistava paikka asua murrosikäisenä, koska se on loputonta jättömaata. Kokkola sopii mielentilaan, joka on loputonta syksyn ja odottelun aikaa. Hän kuvaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan Kokkolassa sisäisesti rikkaaksi ajaksi.

"Minun taidekäsitystä on muokannut se, ettei Kokkolassa ollut paljoa nähtävää. Olen löytänyt rumista paikoista kauneutta. En pysty kotiutumaan esimerkiksi Helsinkiin, koska sieltä on vaikea itse löytää mitään. Jos menee metsään, siellä on jo 16 toppapukuista pyörimässä sauvojensa kanssa."


Leea Klemolalla on taito laittaa mies mekkoon ilman, että se on huvittavaa. Kokkolassa Heikki Kinnunen esittää yhtä päärooleista, Marja-Terttua.

"Koska molemmissa sukupuolissa on sekä feminiiniä että maskuliinia, korostan teatterissa mielellään feminiiniä miehessä ja maskuliinia naisessa, jotta saisin erityisen ihmisen näkyväksi. Mielellään katson hoivaavia ja helliä miehiä ja sotkuisia, epäkäytännöllisiä naisia, että ne tulisi ihmisinä esille. Muuten ajatellaan helposti vain, että tuo on tuommonen nainen ja tuo tuommonen mies."

Klemolan mielestä naisesta on vaikeampaa rakentaa ihmistä kuin miehestä, koska naishahmon sanomiset kyseenalaistetaan helposti ja oletetaan, että hän salaa ja valehtelee. Siksi onkin yllättävää, että Klemola on irtisanoutunut feminismistä ja karsastaa nykyisin kaikkia ismejä.

Häntä häiritsee ideologioiden suhteellisuudentajun puute, huumorintajuttomuus ja poliittinen korrektius. Sen takia hän ei voisi koskaan kuulua mihinkään puolueeseen tai osallistua mielenosoitukseen.

"Aina pitää olla poliittisesti korrekteja, vaikka kokemus sanoisi muuta. Vihreässä aatteessa ei esimerkiksi koskaan voida myöntää, että on jumalattoman mahtavaa ajaa autolla lujaa, mutta siitä huolimatta vois vähän rajoittaa yksityisautoilua. Mä pelkään sitä, että mun pitäisi kieltää oma kokemukseni jonkun ismin takia. Sen takia olen lapsellisen ei-isminen."


Leea Klemola ei katso paljoa teatteria, eikä vietä vapaa-aikaa juurikaan teatteri-ihmisten kanssa.

"Yritän pysytellä ulkona teatterista, että multa ei menisi halu tehdä teatteria. Kun aletaan puhua, mikä on teatterin tarkoitus tai mikä teatteri on poliittista, voisi saman tien vetää ranteensa totaalisesti auki ja koskaan olla palaamatta alalle. Se rajoittaa jumalattomasti ajattelua, jos pitää miettiä, mikä teatteri on hyvää."

Klemola haluaisi tuoda teatteriin jotain uutta, mutta epäilee, pystyykö siihen.

"Haluaisin miettiä konkreettisia kysymyksiä, kuten miten saisin mangustit näyttämölle" Klemola nauraa.

Seuraavaksi hän kirjoittaa näytelmää Kuopion kaupunginteatterille. Hänen haaveensa liittyvät enemmän yksityiselämään kuin töihin.

"Suurin haaveeni olisi, että olisi tarpeeksi aikaa ennen seuraavaa deadlinea, jotta pääsisin työn ylivirittyneestä olosta helevettiin. Lisäksi olisi ihanaa, jos murrosikäiset lapset vielä haluaisivat tehdä mun kanssa jotain. Haluaisin myös käydä Mongoliassa ja asua vuoden Grönlannissa."

Haaveiden toteutuminen on Klemolan mielestä omasta asennoitumisestani kiinni.

"Mietin, että ehtiikö tämän elämän aikana yhtään muuttumaan ilman, että joutuu pyörätuoliin ja on pakko. Ei sillä, että minulla mitään muutakaan elämää olisi tulossa", Klemola nauraa.


Hertta-Mari Kaukonen, teksti &
Seppo Honkanen, kuva



Taiteen moniottelija

Leea Klemola
s. 16.8.1965
Asuu Helsingissä


Perhe: ohjaajamies Juha Mustanoja ja lapset Olavi(16), Vesta(15)ja Isla(14) sekä koira.


Teokset: Kahelianainen (1995), Seksuaali (1998), Anne Krankin päiväkirja (2001), Jessika - vapaana syntynyt (2002), Kokkola (2004), Kohti Kylmempää (2008) ja New Karleby (2011).


Oopperaohjaukset: Figaron häät (2006) ja Lulu (2009)

Elokuvarooleja näyttelijänä: Talvisota (1989), Kuinka katosin karkkimaahan (1992), Tuhlaajapoika (1992), P(l)ain Truth (1993), Neitoperho (1997), Pelon maantiede (2000) ja Yksinen (2007)


Opettanut näyttelemistä Teatterikorkeakoulussa ja Helsingin taiteen ja viestinnän oppilaitoksessa


Harrastukset: kutominen, asioiden askarteleminen pään sisällä

| More

LUKIJOIDEN KOMMENTIT (0)

Kommentointi on suljettu arkistosivulla.

Täytä kaikki lomakkeen kohdat.



Tampereen ylioppilaslehti Aviisi | Yliopistonkatu 60 A, 33100 Tampere | puh. 050-36 12 853
Sivujen ulkoasu: Seppo Honkanen


Aviisi Facebookissa
Aviisi Twitterissä
Tampereen yliopisto