Klassikkoni: Ei mikään palosireeni

Kun toisissa kouluissa lapset saivat musiikkivieroitusta soittamalla nokkahuilua musiikintunneilla, oma opettajani antoi kätösiimme melodikat.

Hauskalta kuulostavalla melodikalla soittaminen on helppoa. Pianon kaltaisessa koskettimistossa yksi nappi vastaa yhtä ääntä, joten monimutkaisia sormituksia ei tarvitse opetella.

Ääni syntyy puhaltamalla, mutta kovakaan puhallus ei saa melodikaa huutamaan palosireenin lailla. Se soi haitarimaisella soundillaan sinnikkäästi, mutta ei häiritse.

Melodikan ääni saa hymyn huulille, eikä se karkoita ketään soittoharrastuksen parista. Melodika on sympaattinen soitin.

Koulullamme melodikoita oli laatikollinen. Ne olivat saksalaisvalmistaja Hohnerin punaisia ja vihreitä, äänialaltaan alttoja.

Soittelimme niillä välisoittoja kuorokappaleisiin. Vanhemmat kuivasivat silmäkulmiaan kevätjuhlassa, jossa parikymmenpäinen lapsijoukko lauloi Kevätillan valssin ja luritti väliin yksinkertaisen melodikavälisoiton.

Siisteimmillä lapsilla oli omat melodikat.

Kun pari vuotta sitten näin entistä musiikinopettajaani, kysyin häneltä, miksi meillä soitettiin melodikaa eikä perinteistä nokkahuilua.

Vastaus oli ymmärrettävä: opettaja halusi säästellä omia korviaan. Nokkahuilua on vaikea soittaa hyvin, ja sen ääni on huonosti puhallettuna yksinkertaisesti kammottava.

Joka kerta, kun katson jenkkien versiota The Office -sarjasta, mietin opettajani suurta viisautta.

Samalla soitan ilmakitaraa ja nyökyttelen vimmatusti päätäni melodikalla soitetun tunnusmelodian tahtiin.

Aino Heikkonen