Tämä on arkistosivu.
Voit siirtyä Aviisin uudelle sivustolle tästä.
Hae Aviisin arkistosta.
 

Potkua koulumatkaan

Kuva: Juha Honkonen
Kuva: Juha Honkonen

Suuret ikäluokat muistelevat kaiholla aikaa, jolloin kouluun lykittiin suksilla ja kaikki oli muutenkin paremmin. Mutta osaavat sitä nuoremmatkin. Aviisi testasi, kuinka sujuu matka yliopistolle suksilla ja potkukelkalla.

Pyynikintori-päätalo, sukset

Työkaverit naureskelevat, kun kannan sukset aamulla toimistolle.

"Oletko tullut hiihtäen töihin?"

En - vielä. Muutaman tunnin päästä napsautan monot kiinni suksiin Pyynikintorilla.

Tarkoituksenani on hiihtää kaksi reittiä yliopistolle ja samalla tukkia ne keski-ikäiset suut, jotka muistelevat kaihoten suksilla tehtyjä koulumatkoja. Osaavat sitä nuoremmatkin.

Olen suunnitellut reittini kulkemaan Hämeenpuiston ja Ratinan kautta. Puistot ja pihat ovat ystäviäni, kadut ja hiekoittajat vihollisiani.

Edellisviikon vesisateen takia lumitilanne huolestuttaa. Ilmatieteen laitoksen mukaan Tampereella on aurinkoista, pakkasta tarkalleen 0,2 astetta ja lunta 10-25 senttiä.

Hetken hiihtämisen jälkeen totean, että arviossa on 8-23 senttiä liikaa. Onneksi Aleksanterin kirkon puistossa on juuri riittävä kerros lunta.

Kirkon portaiden kupeessa kolme parikymppistä nuorta naureskelee menolleni. Yksi kaivaa esiin kameran ja kysyy, voiko hän ottaa kuvia. Toki.

Kyselen kolmikolta, ovatko he turisteja.

"Ei kun paikallisia. Tai no, nokialaisia", poika vastaa ja näppää kuvan.

Minusta tuli juuri nähtävyys jonkun nokialaisnuoren kuva-albumiin. Pelkään, että hän alkaa levittää kuvaa kajahtaneesta tamperelaishiihtäjästä internetissä.

Hämeenpuistossa väistelen lumen alta paljastuvia erivärisiä koiranjätöksiä ja herätän huomiota.

"Onks hyvä hiihtokeli?" teiniporukka hekottaa.

"Joko nyt lopetit?" kysyy vanhempi nainen, kun otan sukset kantoon, jotta voisin ylittää kadun.

Puistossa olisi mainiota hiihtää, elleivät kadut katkaisisi reittiä viidenkymmenen metrin välein. Ratinassa sen sijaan baanaa piisaa, mutta tienlaidan lumi on ikävän ruskeaa.

Vilkaisen stadionin puolelle, jossa pilkottaa neitseellisen valkea lumi. Kiipeän yli aidan, teen kierroksen kentällä ja kuvittelen katsomon täyteen hurmoksessa kannustavaa yleisöä.

Kiipeän takaisin aidan luvalliselle puolelle. Mies stadionin toiselta puolelta viittilöi minulle, mutta olen kuin en huomaisi. Oletan, että hän on stadionin työntekijä häätämässä asiatonta vierasta.

Ratinan jälkeen tie nousee pystyyn. Lunta ei kerta kaikkiaan näy, ja kävelen loppumatkan.

Yliopistolla jätämme varusteet naulakkoon ja menemme tankkaamaan. Kuppi kuumaa sekamehua Juveneksella maksaa 70 senttiä. Aikamoinen kate.

Pyynikintori-päätalo, potkukelkka

Tänään matkani yliopistolle ei taitu bussin tai polkupyörän rattoisassa kyydissä. Oikeastaan en ole liikenteessä jalankaan. Helmikuun aurinkoisena laskiaistiistaina matkalaisen työvälineenä nimittäin toimii lasten punainen potkukelkka.

Sen lisäksi, että polkkukelkkailu käy käsivarsien, reisien ja etenkin selän päälle, vaatii laji myös melkoista vitutuksen sietoa, taitoa, jota tälle kuumakallelle ei liiemmin ole suotu.

Terhakkaat ärräpäät alkavatkin sinkoilla ilmaan jo lähtökuopissa, kun seisoa toljotan Pyynikintorin läheisellä Lyseonkadulla. "Ei perkele, hiekkaa!" Talvinen mäkimaisema on ahdettu niin täyteen soraa ja santaa, että olen pakotettu kantamaan kelkkani ylös asti olallani.

Onneksi Kisakentänkadun jäinen alamäki suo helpotuksen. Käskytän punaisen kiiturini voimakkaalla muulinpotkulla matkaan ja kiidän hetkisen aerodynaamisessa kyyryasennossa kuin syöksylaskija konsanaan.

Pian kuitenkin kohtaan raakalaismaisen veriviholliseni ensimmäistä kertaa tositoimissa. Kelkkani lähituntumassa se käyttää useimmiten ääntä "töks". Myös termit "raks" ja "skriitz" kuuluvat sen sanavarastoon.

Tällä reissulla tosiaan oppii vihaamaan hiekkaa. Ilman sen häiriköintiä potkukelkkailu sujuu kuin tanssi, vauhti on jopa nopeampi kuin juoksuaskelin kirmailu.

Mutta vaikka on kyse talvisesta helmikuusta, ei luistoa juuri heru. Ruma hiekkakerros koristaa kaikkia tiepahasia Tiiliruukinkadulta Papinkadulle. Joudun roudaamaan matkakumppanini käsivoimin Eteläpuiston taukopaikalle.

Istahdan hetkeksi kelkan istuimelle levähtämään ja ihailemaan Viikinlahdelle avautuvaa kauniisti kimaltelevaa järvimaisemaa.

Huomaan, että puiston piskuista kävelylenkkiä könyää kierros toisensa jälkeen omituinen lenkkeilijähiippari, joka katsoo minua kuin olisin vasta kuitannut hullun paperit Harjavallasta. Ei hikinauhainen herraseni, sinä tässä hullulta näytät!

Tauon jälkeen raahaudun Ratinaan, jossa temmellän hetkisen stadionin portaiden tarjoamassa tilapäiskelkkamäessä. Viittilöin tutun näköiselle hiihtäjälle, mutta hän ei huomaa minua.

Posket punaisina riennän päätalolle nauttimaan höyryävästä hernerokasta ja lihottavasta laskiaispullasta.

Päätalo-Kaleva,sukset


Kannan sukset pihamaalle ja suuntaan päätalolta kohti Sorsapuistoa.

Alkaa hämärtää. Muistelen konkarien kertomuksia koulumatkojen vaaroista. Tajuan, että jos kohtaan matkalla susia, minut hukka perii. Hiilikuitusauvojen kärjet ovat huono vastus raateluhampaille.

Teiskontien ja Sammonkadun risteyksestä alkaa päivän paras hanki. Vaikka likaisenruskea nurmikko pilkottaa paikoin lumipeitteen alta, pakkasen kovettamaa hankea on riittävästi jäljellä. Lykin wassbergia kantavalla hangella.

Kalevassa en kerää katseita. Kaupunginosa taitaa olla jo niin maaseutua, että sukset ovat arkipäivää. Tai sitten coolit itätamperelaiset eivät hätkähdä mistään.

Ensimmäinen teoriani saa vahvistusta, sillä tapaan toisenkin hiihtäjän. Hän tosin kantaa suksia olallaan.

Kiovanpuistossa törmään ihmeeseen: latu! Pohja on jäässä ja pito nollassa, mutta tasatyönnöillä matka käy joutuisasti. Onkohan näin lähellä keskustaa paljonkin latuja?

Myöhemmin kuulen kaupungin isännöitsijältä Lasse Viheriärannalta, että latuja ajetaan Tampereelle hyvänä talvena 300 kilometriä. Kahden reittini varrella ei ole valaistuja latuja, mutta puistoihin valaisemattomia latuja ajetaan päiväkotilaisten ja koululaisten iloksi. Tänä talvena lunta vain on surkeasti.

Matkaa voi taittaa suksilla lähes loppuun saakka. Saavuttuani Uuden Domuksen pihaan totean, että tähän suuntaan hiihto sujui oikeastaan varsin hyvin. Jos lunta olisi enemmän, suksiminen yliopistolle olisi jopa mahdollista. Susiakaan en tavannut.

Länsi-Tampereelle reitit ovat sen sijaan onnettomat. Siltä näyttää myös Tomi, joka saapuu paikalle hetken kuluttua kelkkaansa kantaen.

Päätalo-Kaleva,potkukelkka

Kylläisenä ei mielellään kelkkaa lykkisi. Ei hätää, sillä ei tarvitsekaan. Sitä pitää kantaa. Toinen koulureittini ei näytä tarjoavan yhtäkään hiekatonta hetkeä. Nurmea kyllä näkyy.

Siispä kanniskelen kelkkaani pitkin Kalevankatua ja kohtaan minua sekä matkavälinettäni tiukasti tuijottavia ihmisiä. Kukaan ei hymyile, ei edes äimistele. Tuijottavat vain. Pelottaa.

Etenen entistä rivakammalla vauhdilla eteenpäin potkukelkkaa vasemmassa kädessäni roikottaen. Väylä on ahdas. Niin ahdas, että kelkan jalakset kolahtavat vastaani kävelevään, puhelimessa pälättävään tyttöön. "Oi, anteeksi, ei kai sattunut?" huudahdan. Tyttö vastaa jotain epämääräistä ja jatkaa omaan suuntaansa.

Näin raskasta koulumatkaa en ole kokenut sen jälkeen, kun sain porilaisen ala-asteen kouluraitilla 9-vuotiaana kunnolla turpaan.

Mutta ei auta valittaa, on jaksettava. Kello näyttää jo yli neljää, ja alkaa hämärtyä. Hypähdän kelkkoineni Kaupinkadun kupeessa sijaitsevaan leikkipuistoon. Aah, pelkkää jäätä!

Viiletän parisenkymmentä metriä kuin tuulispää, kunnes kelkka on taas otettava kainaloon ja jatkettava uuvuttavaa matkaa Kalevan Kiinan muurin varjostaessa taivaltani.

Ylitän Sammonkadun liikennevalot. Ympärillä on pelkkää paljasta asfalttia. Mietin valmiita vastauksia näsäviisaiden heittojen varalle. Olisinpa jo perillä!

Heivaan kelkkapoloiseni Kalevan pääväylää rauhallisemmalle Väinämöisenkadulle. Aivan kuin olisin syöksynyt turvaan syyttävien katseiden sotatantereelta. Määränpääni Domus siintää jo lähellä.

Vihdoin perillä. Ei puhettakaan, että jaksaisin tämän rääkin jälkeen enää paneutua töihin, opiskeluun tai edes dokaamiseen. Loppuilta kulunee tv:n ääressä kuorsatessa. Mutta hetkinen.

Enhän minä edes asu Kalevassa! Voisiko joku tarjota kelkkaa kantavalle rillipäälle kyydin kotiin?

Suuret ikäluokat voittivat tämän erän.

Juhani Saarinen, sukset
Tomi Nordlund, potkukelkka


| More

LUKIJOIDEN KOMMENTIT (0)

Kommentointi on suljettu arkistosivulla.

Täytä kaikki lomakkeen kohdat.



Tampereen ylioppilaslehti Aviisi | Yliopistonkatu 60 A, 33100 Tampere | puh. 050-36 12 853
Sivujen ulkoasu: Seppo Honkanen


Aviisi Facebookissa
Aviisi Twitterissä
Tampereen yliopisto