Tämä on arkistosivu.
Voit siirtyä Aviisin uudelle sivustolle tästä.
Hae Aviisin arkistosta.
 

Pahempi maa

Eläville ja kuolleille (Suomi, 2004). Genre: draama. Ohjaaja: Kari Paljakka. Pääosan esittäjät: Hannu-Pekka Björkman, Katja Kukkola, Johannes Paljakka, Mari Rantasila, Tommi Korpela, Risto Salmi. Kesto: 1 h 39 min. K-11. Ensi-ilta 18. helmikuuta Finnkinolla.

Kun kuvataan onnettomia ihmisiä, Paha maa on Eläville ja kuolleille -elokuvan rinnalla Teletapit huvipuistossa. Yhtä koskettava ja surullinen.

Eläville ja kuolleille on realistisimpia elokuvia, mitä olen nähnyt. Pääosassa olevan perheen suru on kuvattu uskottavasti, eikä teatterissa ala nyyhkyttää. Ei oikeassa elämässäkään tuherra itkua, kun kuulee tuntemattoman tragediasta. Sitä vain tuijottaa suht apea ilme kasvoillaan ja yrittää pahoitella.

Elokuva ei ole hollywoodmaista tunteiden roihua, ja hyvä niin.

Mies ei itke kunnes itkee

Eläville ja kuolleille on kuin dokumentti tai ainakin kuin dokumenttielokuva. Leffassa ei ole tarinaa, eikä siinä oikeastaan tapahdu mitään. Niin kuin ei oikeastikaan tapahdu. Punaisena lankana on "yksinkertaisesti" isän, äidin ja veljen surutyö. Perheeltä on autopalossa kuollut nuorin poika.

Tulee mieleen, että elokuva on niin uskottava, että se on varmasti tehty psykologien avustuksella. Mutta totuus onkin parempi. Lopputulos on realistinen, koska käsikirjoitus on tehty tiiviissä yhteistyössä lapsensa menettäneen pietarsaarelaisperheen kanssa. Sen huomaa, Eläville ja kuolleille tuntuu todelta.

Keskiössä on Hannu-Pekka Björkmanin upeasti näyttelemä isä. Hän ei näytä tunteitaan, kun pihassa on pojan kuolinpaikka, palanut auto. Hän ei näytä tunteitaan, kun vaimo ja pojan äiti räyhää suruunsa. Hän ei näytä tunteitaan, koska surutyö ei ole vielä alkanut.

Mies patoaa asioita sisälleen kunnes räjähtää. Nainen taas itkee kaiken ulos pikkuhiljaa, kunnes hän on valmis vahvimmaksi tukipilariksi. Äitinä oleva Katja Kukkola hoitaa hommansa vakuuttavan dramaattisesti.

Ihminen voi päätyä vaikka Poriin

Toki painekattiloita on naisissakin, ja näin on myös elokuvassa. Mari Rantasilalla on pieni mutta tärkeä rooli. Hän kuvaa ihmistä, joka kyllä haluaa käsitellä ongelmaa, mutta vain itsekseen.

Muiden kanssa hän ei halua asiasta keskustella, koska hän on jotenkin onnistunut sysäämään syyn omaan niskaansa. Liikuttamattoman suomalaista.

Parhaan roolisuorituksen tekee kuitenkin ohjaaja-käsikirjoittaja Kari Paljakan tukemana poika Johannes. Hän alkaa isänsä lailla olla huolissaan perheestään.

Poika varmistelee moneen kertaan, että ovi on lukossa ja soittelee isän ja äidin työpaikalle. Hän pelkää menettävänsä heidätkin. Koulunkäynnistä ei tule mitään.

Kun elämä potkii kunnolla päähän, ihminen muuttuu väkisinkin. Muisti pätkii pahasti eikä nykyisessä työ- tai opiskelupaikassa viihdy. Silloin ollaan valmiina vaikka muuttamaan Poriin.

Kaikki loppuu aikanaan

Paljakka teki elokuvaa neljä vuotta. Kypsyttely näkyy siinä, että jokainen kohtaus on tehty hellästi, mässäilyyn sortumatta.

Voiko tällaiselle elokuvalle tehdä loppua? Niinpä, voiko suruakaan niin vain lopettaa?

Ohut draamankaari kohoaa hieman ja taittuu alas, kun perheenjäsenet saavat kukin surunsa uuteen pisteeseen. Isällä se on konkreettisinta, pojalla korkealentoisinta. Toinen näkee liekkejä, toinen pilviä.

Henkilökohtaista joka tapauksella.

Juha Honkonen
| More

LUKIJOIDEN KOMMENTIT (0)

Kommentointi on suljettu arkistosivulla.

Täytä kaikki lomakkeen kohdat.



Tampereen ylioppilaslehti Aviisi | Yliopistonkatu 60 A, 33100 Tampere | puh. 050-36 12 853
Sivujen ulkoasu: Seppo Honkanen


Aviisi Facebookissa
Aviisi Twitterissä
Tampereen yliopisto