Ei vois vähempää kiinnostaa!

"Kun ei mua vaan oikein kiinnosta mikään." Näin totesi yksi tuttuni kysyessäni mitä hän haluaa tehdä elämässään, mittavan välivuosikertymän jälkeen.

Mitäpä tuohon voisi sanoa? Vastaus on hälyttävä ja surullinen. Täydellinen kiinnostuksen puute on oikeasti aika pelottava asia. Silloinhan millään ei oikeastaan ole mitään väliä. Elämästä tulee päämäärätöntä ja innotonta harmaata olemista.

Kiinnostus. Se on se valpas ja aito innostus pienessä lapsessa. Sen puute on se kuollut katse, jonka kohtaa liian monessa aikuisessa.

Hoitolapseni kiljahteli riemusta nähdessään ensimmäisen kerran lunta. Hän olisi ihmetellyt tuota valkoista taikaa vaikka koko päivän. Kaikki on hänelle nyt - vielä - uutta. Mutta kiinnostus ei ole vain ikäkysymys. Se on sisäinen kipinä, henkisen vireyden alkulähde.

- - -

Uteliaisuus, tiedonjano ja viehtymys uuteen ovat piirteitä, joita ihailen ihmisessä ja joita tavoittelen itsessä. Olen melkein kateellinen hänelle, joka on löytänyt oman intohimonsa.

Yksi ystäväni, todellinen kulinaristi, on äärettömän viehtynyt gastronomian saloista ja villiintyy kuvaillessaan tomaattipyreen mahdollisuuksia tai maa-artisokkagratinoidun kuhan ainutlaatuista makua. Toinen kaverini julistautuu sydämeltään latinoksi, elää salsatanssiharrastettaan varten ja puurtaa vuoden ansaitakseen rahaa Kuuban oppimatkaa varten. Äiti puolestaan innostuu ihailtavissa määrin, kun kansalaisopiston kattavan kielikurssivalikoiman sisältävä esite tipahtaa joka syksy postilaatikosta alas.

Tärkeintä on, että on jokin oma juttu. Eikä se mitään, vaikka muut eivät sitä tajuaisikaan. Esimerkiksi minulta menee yli ymmärryksen kuinka joku voi keräillä antautumuksella jotain pientä tilpehööriä, kuten älyttömiä muovisia pääsiäismunayllätyksiä. Mutta jos se kerran tuottaa iloa. Kun kiinnostut, silmät syttyvät, kasvot kirkastuvat ja heräät eloon.

Ihminen, joka ei kiinnostu mistään, ei voi itsekään olla järin mielenkiintoinen. Kyseessä on tietty ihmistyyppi. Tiedät varmasti: he laahaavat jalkojaan raskaasti hilautuessaan paikasta toiseen ja vastaavat puhelimeen alakuloisen vaisusti älähtäen. Heistä ei millään tunnu saavan otetta, kenties koska heidän oma otteensa on kirvonnut jo aikaa sitten.

Totaalisen kiinnostuksen puutteen julkilausuminen on paheksuttavaa. Täytyy olla sosiaalisesti uhkarohkea tai typerä, jos myöntää, että "en ikinä katso uutisia" tai "en halua matkustella, tykkään vain olla kotona".

- - -

Kiinnostuksen nujertuminen on katalaa. Poiminta maailmastamme: opiskelija, kanssatoveri, hakee yliopistoon kiinnostuksesta tiettyä alaa kohtaan. Mutta perin salakavalasti ja liian usein työsuma, kiire ja valtiotahon niskaan hengitys sammuttavat kytevän kiinnostuksen kipinän. Sitä unohtaa, miksi alkujaan valitsi tämän, tai että ylipäätään valitsi. Kiinnostuksen perivihollinen on painostava pakko.

Oma pelkovisioni on se, että joskus lausahdan penseästi: "aivan sama". Uteliasta tiedonjanonpoikasta täytyy vaalia. Nuivat ihmiset pannaan! Ehkä tänään vielä sataa lunta.

Katri Riikonen