Älähdys!

Kiitos viime numerossa olleesta, nuoruuden historiaa käsittelevästä artikkelista. Vanhalle opettajalle siinä oli paljon mielenkiintoista luettavaa.

Itse tulin kuitenkin miettineeksi kaikkea sitä, mitä vaikutusvaltaiset vanhemmat ovat historian kuluessa lapsilleen ja nuorilleen tuputtaneet. Tämä seikka unohdetaan usein täysin. Itse kasvoin koko lapsuuteni ja nuoruuteni pikkukaupungissa siinä uskossa, että naurettavat pikku taidot ovat oikean miehen merkki. Nuotio piti saada syttymään yhdellä tulitikulla, armeijaan piti mennä tai vaarin tuhkat kääntyisivät haudassa. Juoksukisassa voittoon piti aina pyrkiä, sillä voittajalle koittivat kissan päivät.

Miksi tällaisten ihmisten sanelemaa siveysoppia pitäisikään totella? Nuoriso totteli hyvin pitkään. Vasta 50-luvulla se alkoi aktivoitua, kenties atomisodan vaikutuksesta. Heräsi maailmanlaajuisesti sellainen tunne, että yhteiskunta on täydellisten idioottien käsissä.

Hyvin pitkään heidän kokemusmaailmaansa on myöskin vähätelty. Me aikuiset vetoamme usein elämänkokemukseemme, aivan kuin se oikeuttaisi meille jonkun erityisaseman. Monessa asiassa, kuten rauhanliikeessä, nuoret ovat olleet oikeassa ja me väärässä. Siksi en pidä oikeana letkautusta siitä, että jos nuoruuden ohittaisi, kaikilla olisi helpompaa.

Edelleen lapsia talutetaan Mannerheimin muistomerkeille, pestataan airueita ja seppeleenlaskijoita, laitetaan heidät vieläpä kilpailemaan tästä paikasta, vaikka selvästi he eivät ymmärrä tekemästään yhtään mitään. Heidän päähänsä jää kuitenkin herkästi käsitys, että veteraaneja pitää kumarrella ja sotakoneistoa kunnioittaa.

En iästäni huolimatta kaipaa minkäänlaista erityistä kunnioitusta nuoremmiltani. Nykynuorilla ei ole suoran käden tietoa sodasta tai silloisista oloista, eikä heiltä sitä voi odottaakaan. Eikä se myöskään tee heistä vähempiä ihmisiä. Meistä vanhemmista tekee kehnoja se roska, mitä heille syötämme.

Raimo Korhonen