Kulttuurikampi — Veivauksia taiteesta

Riisuttu mies -elokuva sai viime viikolla esityskiellon, koska se rikkoi käsikirjoittaja Veli-Pekka Hännisen oikeuksia. Käsikirjoitussopimuksen mukaan tuotantoyhtiö olisi saanut muuttaa käsikirjoitusta vain vähäisessä määrin ilman Hännisen lupaa. Käsikirjoituksesta muutettiin kuitenkin useita kymmeniä kohtauksia. Siitä alkoi oikeustaistelu. Suomessa ei ole koskaan aikaisemmin kielletty elokuvan esittämistä hovioikeuden päätöksellä.

Olen odottanut pitkään, milloin käsikirjoittajien kärsivällisyys loppuu. Tiedotusopin laitoksella järjestetyllä dramaturgian kurssilla käsikirjoittaja Iiro Küttner manasi kaksi vuotta sitten käsikirjoittajan olemattomiin huvenneita oikeuksia. Hän otti esimerkiksi silloin vielä keskeneräisen elokuvansa Jadesoturin. Küttnerin alkuperäiskäsikirjoitusta oli muutettu niin paljon - huonompaan suuntaan - että hän halusi poistaa nimensä lopputeksteistä. Mitään muuta hän ei uskonut pystyvänsä tekemään. Ihmettelin silloin ääneen, eikö käsikirjoittajalla ole työkaluja puolustaa oikeuksiaan.

Käsikirjoittajat ajettiin ahtaalle, kun Suomeen luotiin tuottajavetoinen elokuvabisnes. Tuottajien vastuu toi kyllä rahaa ja menestystä pitkästä aikaa suomalaisille elokuville, mutta vastuu unohtui.

Elokuvan päätekijäksi nostetaan useimmiten ohjaaja. Ja suomalaisen elokuvan uudella tuottajavetoisella kaudella yhä useammin myös tuottaja. Arkijärjellä ajateltuna elokuva on mitä suurimmassa määrin käsikirjoittajansa taidetta, koska koko leffaa ei olisi olemassa ilman sen kirjoittajaa.

Käsikirjoittajien ammattitaitoa ei osata vielä arvostaa Suomessa riittävästi. Perinteisesti ohjaajat ovat itse käsikirjoittaneet elokuvansa ja ajatelleet, ettei siihen omaa ammattilaista kaivatakaan.

Riisutun miehen hyllyttäminen muuttaa tilannetta. Nyt käsikirjoittajaakin on pakko kuunnella. Parhaimmillaan päästään tilanteeseen, jossa elokuvan tasavertaisiksi tekijöiksi mielletään yhtä vahvasti niin käsikirjoittaja, ohjaaja kuin tuottajakin.

Hertta-Mari Kaukonen