Haastajalla täytyy olla sanottavaa

Vaalit tuovat tullessaan ehdokkaiden vaihtelevatasoiset poliittiset linjaukset, myös kirjojen muodossa. Vaalikirja-nimitys kalskahtaa hieman negatiiviselta, niinpä asiaan kuuluu, että ehdokas väittää kyseessä olevan muutakin kuin äänten kalastelua. Kunnollisia poliittisia linjauksia kirjoista ei kuitenkaan tahdo löytyä.

Poliitikot tarvitsevat julkisuutta, jopa elävät siitä, mutta politiikantutkija Heino Nyyssösen mukaan olisi yksipuolista nähdä vaalikirjailmiö pelkästään näkyvyyden tavoitteluna.

"Julkisuustemppujen lisäksi on huomioitava, että kirjan kirjoittaminen saa ehdokkaan selkiyttämään poliittisia linjauksiaan. Politiikan teoreetikon Frank Ankersmitin mukaan hyvä poliitikko on itsenäinen poliitikko, joka nousee esiin vaikeita asioita käsiteltäessä. Teoriassa vaalikirja antaisi tähän hyvän mahdollisuuden."

Ehdokas on kirjan tehtyään valmiimpi vaalitaistoon ja parhaimmillaan myös poliittinen keskustelu virkistyy. Nyyssösen mukaan kirjoista on helppo päätellä, kenellä on valmiuksia esittää linjauksia ja kenellä ei. Kirjoittaminen on harvoin vierasta poliitikoille.

"Istuva pääministeri ja lukuisat muut poliitikot ovat entisiä toimittajia. Tietynlainen toimittajuus leimaa myös näitä kirjoja."

Uusia tulokkaita parlamenttiin on jälleen tarjolla lukuisia. Läpi päästäkseen haastajan on kammettava jo talossa istunut ehdokas Arkadianmäeltä.

Tämä asetelma näkyy myös ehdokkaiden kirjoissa; uudet pyrkijät haastavat, konkarit puolustavat paikkaansa. Esimerkiksi Osku Pajamäki (sd.) hyökkää ennakkoluulottomasti suuria ikäluokkia vastaan ja Paavo Arhinmäen (vas.) kirjasta löytyy ärhäkkää poliittista linjausta. Ensimmäiselle edustajakaudelle pyrkivien helsinkiläisten kavereiden politisointi saa myös Nyyssösen hyväksynnän.

"Nuoret vasemmistolaiset avaavat keskustelua ja esittävät selkeät pamfletit. Arhinmäen kirja on mietitty teos ja selkeä keskustelunavaus, joskaan hän ei kykene esittämään todellisia ratkaisuja."

"Vaikka Pajamäen kirjasta löytyy turhaa pullistelua, nostaa hän esiin tärkeitä asioita. Kieltämättä heräsin ajattelemaan, että osun itse Pajamäen määrittelemään ikäryhmään, joka työllään maksaa suurten ikäluokkien eläkkeet. Suomalainen poliittinen keskustelu on kuitenkin niin korrektia, että jos tällaisia väittämiä tuodaan esille, nousee heti paha veri pintaan", Nyyssönen toteaa.

Omilla teoilla kehuskelu ei olisi varmasti kovin kaukonäköistä, eivätkä konkaripoliitikot siihen sorru. Sen sijaan jo eduskunnassa istuneiden Tanja Saarelan (kesk.) ja jyväskyläläisen Ahti Vielman (kok.) kirjoista puuttuu kantaaottavuus.

"Saarela onnistuu kirjassaan jäämään etäiseksi, ja julkisuuden ja sen seurausten pohtiminen ei jätä tilaa poliittisille linjanvedoille. Kirjan analyyttinen osuus tuleekin kirjan toisen tekijän, Taina Westin, suusta", Nyyssönen toteaa.

Ehdokkailla tuntuu olevan vaikeuksia päättää, kohdistaako kirja vaalipiirin vai valtakunnan laajuisiin asioihin. Tasapainoa ei onnistuta löytämään. Nyyssösen mukaan esimerkiksi Arhinmäki sortuu selkeään Helsinki-keskeisyyteen. Harvoin kirjat onnistuvat kalastelemaan liikkuvia äänestäjiä, sen sijaan monesti järkytetään oman puolueen rivejä.

"Sen lisäksi että poliittiset linjaukset selventyvät, lisäävät kirjat puolueen näkyvyyttä. Tuskin edes Pajamäen ja Arhinmäen puolueisiinsa kohdistama kritiikki kaventaa kannatuspohjaa, päinvastoin."

Tarjolla tänään: politiikkaakin

Poliitikkojen teosten joukosta löytyy iskeviä pamfletteja, mutta enemmän varovaista henkilökuvaa ja kantaaottamatonta jaarittelua. Kirjakaartin varttunein osallistuja Ahti Vielma (kok.) iskee tarinaa Lapin pojan otteella. Proosamuotoon puetut päiväkirjaotteet kummastelevat nykypäätöksenteon byrokratiaa ja haikailevat menneiden vuosikymmenten ja Karjalan perään.

Poikkeavin tapaus on keskustan Katri Komi, joka edistää kampanjaansa omalla runokokoelmalla. Vaikka yritys onkin tunnustettava, kannattaisi Komin ehkä pysyä politiikan teon parissa. Lyyrikon puoluetoveri Kimmo Tiilikainen vetää laiskimman vaalikirjan tarjoajan tittelin. Avustajan kansiin kokoamat lukuisat vaalikauden kirjoitukset kuitenkin kertovat Tiilikaisen olevan työssään ahkera.

Tanja Saarelan kirja erottuu kahdesta puoluetoveristaan näkyvyydellä. Toimittaja Taina Westin värittämänä pohditaan ministerin moniulotteista suhdetta julkisuuteen. Kirjan tarkoituksena lienee tehdä lööppikuningattaresta inhimillisempi. Sen sijaan poliittiset visiot jäävät vähäisiksi.

Selkeän ympäristöpoliittisen pamfletin esittää Oras Tynkkynen (vihr.). Kirjoittaja luettelee tekemättömät ja tehtävät ympäristöteot uskottavasti. Yksi kirjasen tavoitteista on esitellä uusi vihreä politiikka helppona ja hauskana. Kauhuskenaariot eivät kuitenkaan uhku lähestyttävyyttä. Helpotuksena toimii ohjelma, jonka avulla jokainen voi tehdä ympäristöystävällisempiä tekoja.

Tuula Haatainen (sd.) kuvaa leppoisasti elämäänsä naisena ja ministerinä. Tekijä pohtii politiikan kiemuroita ja vallan avaria saleja, mutta varsinaiset linjanvedot puuttuvat hänenkin teoksestaan. Isolla rahalla tehty kirja pyrkinee tekemään varsin näkymättömästä ministeristä näkyvämpää.

Paavo Arhinmäen kirjassa kyytiä saavat muiden puolueiden lisäksi myös omat rivit. Kirjoittaja tekee selkeän pesäeron Suvi-Anne Siimekseen ja esittää omat näkemyksensä vasemmiston tulevaisuudesta. Arhinmäen rähinöinti on tervetullutta ja yllättävän hyvin laadittua, mutta kuinka laaja on tekijän kuvaama punavihreä sukupolvi?

Osku Pajamäki on herättänyt kirjallaan eniten varsinaista rähinää. Kirjoittaja syyttää suuria ikäluokkia eläkepommin kasaamisesta seuraavien sukupolvien harteille. Koko sukupolven nimittäminen ahneeksi voi olla väärin, mutta Pajamäki perustelee väitteensä vakuuttavasti.