Klassikkoni: Kieli saa rakastumaan

Sain Toni Morrisonin kirjan Minun kansani, minun rakkaani valmistujaislahjaksi sen aikaiselta ihastukseltani kolmisen vuotta sitten. En nähnyt kirjan kannessa kuin sanan "rakkaani" ja olin varma, että se tarkoittaa ihastuksen olevan molemminpuolista ja aitoa. Suhde jäi kuitenkin yhteen suudelmaan.

Tartuin Minun kansaani heti valmistujaiskrapulassa, enkä saanut laskettua sitä käsistäni kuin kerran. Se oli melkein pakko lukea yhdellä kertaa loppuun asti. Kirjasta tuli pitkäaikainen rakkaani ja lempikirjani. Minun kansani jälkeen on ollut pakko ahmia Morrisonin muutkin kirjat. Tämä urakka on tosin vielä kesken.

Nobel-palkitun Morrisonin kieli on hämmästyttävää, kaunista, mystistä ja tajuntaa hyväilevää. Kirja kertoo entisistä orjista, jotka ovat joutuneet kestämään kaikki jotain sellaista, mitä on melko mahdotonta kestää tulematta hulluksi. Morrison kertoo kuitenkin kaikkien henkilöidensä tarinan heidän omasta näkökulmastaan, jolloin mahdolliset diagnoosit ovat yhdentekeviä.

Päähenkilö Sethe on karannut orjuudesta viimeisillä voimillaan. Samalla hän on menettänyt puolisonsa ja luopunut lapsistaan järkyttävällä tavalla. Sethe on kouluttamaton nainen, jonka ajattelun pienimmätkin vivahteet Morrison onnistuu kuvailemaan tarkasti mutta kuitenkin niin pienellä sanavarastolla kuin kouluja käymättömällä ihmisellä 1800-luvulla voi kuvitella olleen.

Katsoin parisen vuotta sitten Minun kansani, minun rakkaani kirjasta tehdyn elokuvan. Olin pettynyt sen pinnallisuuteen. Tarina on punottu poimimalla pelkästään ulkoiset tapahtumat kirjasta, jossa sisäinen maailma on koko pointti.

Kirja sen sijaan säilyttää aitiopaikkansa hyllyssäni varmasti vielä pitkään.