Tässä on ollut kaikenlaista

Viime syksynä tajusin, että en ikinä valmistu.

Aloitin tuolloin kymmenennen - eli arkisemmin n:nnen - opiskeluvuoteni Tampereen yliopistossa. Mitä kylmemmäksi ilmat muuttuivat, sitä vakuuttuneemmaksi tulin siitä, että minusta ei tule maisteria. Minulla oli gradun lisäksi tekemättä yksittäisiä kursseja ja joitain syventäviä tenttejä. Pian minut potkitaan yliopistosta pihalle. Opiskeluoikeuteni on päättymässä tämän kevätlukukauden jälkeen.

En ole enää moneen vuoteen opiskellut aktiivisesti. Jos rehellisiä ollaan, en ole suorittanut yhtään ainoaa opintopistettä kevään 2008 jälkeen.

Mitä tänä kymmenen vuoden aikana on tapahtunut? Suurin osa samaan aikaan opiskelun aloittaneista ystävistäni on valmistunut ajat sitten. Miksi en ole ollut järkevä ja takonut opintoviikkoja ja -pisteitä rekisteriin tiukkaan tahtiin.

Minun kaltaisiani on monia. Karkeasti arvioiden yli puolet opiskelijoista ei valmistu tavoiteajassa eli viidessä-kuudessa vuodessa - jos ollenkaan.

Opetusministeriön asettama työ- ja ohjausryhmä pohti toden teolla viime vuonna, kuinka nuorten siirtymistä toiselta asteelta korkeakouluopintoihin ja sieltä työelämään nopeutetaan. Erityisesti lukio-opetukseen ja pääsykokeisiin halutaan muutoksia. Periaatteessa ajatus on kannatettava: että nuoret saataisiin aiemmin tajuamaan, mitä he haluavat elämältään.

Valitettavasti todellisuus ei aina tiedä, mitä se ihmiseltä haluaa. Olen siitä elävä esimerkki.

Olin koko peruskoulun keskinkertainen oppilas, tunnollinen, mutta silti niin kutsuttu alisuorittaja. Koko kouluajan olin pihalla siitä, mitä haluan tehdä ja siitä millä tavalla voisin olla hyödyksi yhteiskunnalle. Olen sitä vieläkin.

Opiskeluhistoriani on yhtä poukkoilua, kompurointia ja laiskottelua.

Ehkä olisin jo jossain kaikille tahoille hyödyllisessä ammatissa, jos en olisi päässyt lukioon. Harmikseni kävin maalaiskoulua maalaispitäjässä, jonka maalaislukion ovet aukesivat käytännössä kaikille halukkaille.

En tiedä, mitä peruskoulussa nykyään tehdään. Pitääkö koululaisten sinetöidä tulevaisuutensa jo murrosiässä, iässä, jolloin jopa oikean finnivoiteen valitseminen on tuskallisen iso päätös? Toivottavasti ei.

Minä tein sen virheen, että uskottelin itselleni lukion kaksi ensimmäistä vuotta, että sijoitun luonnontieteelliselle alalle. Kävin kaikki mahdolliset fysiikan ja matematiikan kurssit.

Harmi vain, että tajusin lukion loppupuolella yhden asian: minua on huijattu! Ei minusta tule suurta fyysikkoa. En ole tarpeeksi lahjakas tai tunnollinen, jotta pääsisin niin pitkälle kuin toivoin. Motivaationi romahti, jäin tyhjän päälle. Kasassa oli 13 pitkän matematiikan kurssia. Käteen jäi keskinkertainen ylioppilastodistus.

Lukion jälkeen en päässyt opiskelemaan. En tiennyt, mitä haluan ja siksi en osannut keskittyä mihinkään pääsykokeisiin. Ei minulla ollut toiveita eikä unelmaa.

Menin vuodeksi vetämään henkeä Oriveden opistoon. Mietin, josko minusta tulisi kirjailija. No, ei tullut. Kirjoittaminen ja kirjallisuus vain sattuivat sillä hetkellä kiinnostamaan. Vuoden kirjoittajaopintojen jälkeen ainoa vaihtoehto oli kirjallisuuden opiskelu yliopistossa - kun parempaakaan ei ollut tarjolla.

Vaikka opinto-oppaassa ei annettu takeita opintojen jälkeisestä sijoittumisesta työelämään, ei sillä siinä vaiheessa ollut edes väliä. Tärkeintä oli saada opiskelupaikka, loppu oli tulevaisuutta.

Lohdullista oli myös se, että vaihtoehtoisia ammatteja tuntui olevan loputtomasti: opettaja, kääntäjä, toimittaja, tutkija ja niin edelleen. Olen vielä nuori. Tulevaisuuden ehtii sinetöidä myöhemminkin. Pääsin kuin pääsinkin lukemaan yleistä kirjallisuustiedettä Tampereen yliopistoon varasijalta.

Yliopistossa alisuorittaja iski jälleen. Haalin kiinnostavia luentoja ja sivuaineita. En ajatellut tulevaisuutta vaan hilluin kuppiloissa, jätin luentosarjoja kesken tai en päässyt niistä läpi. Innostuin kursseista ja pian taas into lopahti. Vaihtoehtoja - ja aikaa - tuntui olevan rajattomasti. Kun sain itse luoda lukujärjestyksen, siitä oli helppo luistaa. Tuutorini jopa kannustivat, että ensimmäinen vuosi kannatti vain nauttia opiskelijaelämästä. Tein työtä käskettyä - myös toisena ja kolmantena vuotena.

Yhteiskunnan silmissä olen jopa surkeampi tapaus kuin peruskoulun jälkeen hanttihommia tekemään jäänyt jamppa. Minä olen vain nyhtänyt valtiolta rahaa ja käyttänyt törkeästi hyvinvointivaltion palveluja - mihin? Ikuiseen opiskeluun.

Olen nimittäin nostanut pelkkää opintorahaa ja asumistukea, mutta en lainkaan opintolainaa. Myönnän, että joinain lukukausina tein vain sen verran suorituksia, että sain Kelan vaatimukset täytettyä. Käytin tunteja laskien, kuinka pääsen tukiin käsiksi mahdollisimman pienellä vaivalla.

Roikuin kirjoilla, kuppiloissa ja harrastuksissa. Luentopäiväkirjat ja esseet tein öisin ennen viimeistä palautuspäivää, tentteihin menin lukematta kirjoja. Rekisteriin ropisi useammin ykkösiä kuin vitosia.

Kun kolmantena opiskeluvuotenani pääsin töihin valokuvausliikkeeseen, opiskelu jäi vieläkin vähemmälle.

Kaiken lisäksi opintoni hajosivat ympäriinsä. Minulle kertyi opintopisteitä kymmenistä eri oppiaineista. Mietin koko ajan, mitä haluan tehdä "isona", mutta en keksinyt sitä. Ymmärsin, että en ole tarpeeksi kärsivällinen tai älykäs tutkijaksi.

Suhtauduin yliopisto-opiskeluun kuin kansanopiston harrastuksiin: aloitin syksyisin opiskelun intoa puhkuen, mutta viimeistään lokakuun lopulla olin jo lopen kyllästynyt koko opinahjoon. Ja keväällä sama rumba uudestaan.

Vuonna 2005 oli pakko viheltää peli poikki. Opiskelumotivaatio oli nollissa, en aikonut tehdä graduani yleisestä kirjallisuustieteestä. Päätin suorittaa varusmiespalveluksen, joka oli jäänyt roikkumaan. Pääsiäisenä olin lomalla Prahassa, kun sain soiton Aviisin päätoimittajalta: minut oltiin valittu lehden siviilipalvelusmieheksi. Seuraavan lukuvuoden vietin kiinteästi Kauppakatu 10:ssä.

Vuosi ilman yhtä ainoaa luentoa, tenttikuoren täyttämistä tai työskentelyä pienryhmässä tuntui hyvältä. Palasin koulunpenkille intoa puhkuen. Takataskussa oli vuoden työkokemus ja päässä hitusen selvempi ajatus siitä, mitä tahdon tehdä vastaisuudessa työkseni. (Sama juttu valokuvausliiketyön jälkeen - tiesin, mitä en halua tehdä työkseni.)

Ajattelin käytännöllisesti: toimittajan työ tuntui parhaalta mahdolliselta ammatilta, johon sain eväitä yliopistosta. Se ei tuntunut kompromissilta niin kuin suurin osa muista vaihtoehdoista. Kun keväällä 2007 haettiin opiskelijoita journalismin maisteriohjelmaan, laitoin hakemuksen menemään. Pääsin kolmivuotiseen ohjelmaan, ja ensimmäistä kertaa yliopistohistoriani aikana tuntui siltä, että ehkä minä sittenkin valmistun maisteriksi.

Samana kesänä sain lisää työkokemusta ja ensimmäisen lapseni. Aloin valmistella graduani ja sain sen hyvään alkuun.

Seuraavana kesänä sain vielä lisää työkokemusta ja ostin talon.

Yhtäkkiä opiskeluun uppoutuminen tuntui mahdottomalta. Toinen jalka oli jo liukumassa työelämään, vaikken niin suunnitellut. Vakaa aikomukseni oli suorittaa opinnot ensin loppuun, mutta näin nyt vain kävi. Saman selityksen olen kuullut muiltakin hidastelijoilta.

Kaikille, jotka ovat kyselleet valmistumisen venymisestä, olen vastannut, että "tässä on ollut kaikenlaista" - mikä ei ole aivan kaukana totuudesta.

Mitä oikein tapahtui? Missä kohtaa ajauduin peruuttamattomasti sivuraiteille? Olen keksinyt kaksi vaihtoehtoista vastausta.

1) Ihan alussa. Minun ei alunperinkään olisi pitänyt hakea yliopistoon vaan mennä suosiolla ammattikouluun tai -korkeakouluun lukemaan jokin käytännön ammatti. Tiukkarajainen lukujärjestys ja vähäinen mahdollisuus vaikuttaa opintojeni etenemiseen olisi tehnyt tehtävänsä. Takoisin tämän tilityksen sijaan tulosta jossain it-firmassa.

2) En missään. Vaikken ole tehnyt selvää rajaa opiskelun ja työnteon välille, olen ollut hyödyksi niin itselleni kuin yhteiskunnalle. Laskin, että olen opiskeluaikanani tehnyt töitä reippaasti yli 100 000 eurolla, josta olen maksanut valtiolle sievoisen summan veroja.

Nykypäivänä tuntuu utopistiselta vallitseva ajatus, että työelämään siirryttäisiin tiukan opiskeluputken perään. Tampereen yliopiston hallituksen puheenjohtaja Kari Neilimo totesi Aviisin haastattelussa viime vuoden lopulla, että on yhtä hyvä opiskella seitsemän vuotta ja olla samalla mukana työelämässä kuin lukea itsensä valmiiksi neljässä vuodessa ilman järkevää työkokemusta. Opiskelun ja työelämän rajat ovat epäselvät.

Silti opiskelun venymisessä on jotain hävettävää. Koen viikoittain syyllisyyttä ja epäonnistumisen tunteita. En ole ollut tunnollinen opiskelija, en ole täyttänyt odotuksia, olen pohjasakkaa.

Syyttää voi myös lepsua opintotukijärjestelmää, joka ei suoranaisesti kannusta valmistumaan ajoissa. Naurettavalla opintorahalla kyllä on mahdollista kitkutella, mutta ei se mitään arvokasta elämää ole.

Myös opintojeni ohjaus oli retuperällä; aivan liikaa luotettiin opiskelijan omaan kykyyn suunnitella opinnot. Suomeksi: minua ei potkittu tarpeeksi perseelle tai sanottu suoraan, että minun kannattaisi luovuttaa.

Vaikka yliopisto-opiskelijat ovat yhteiskunnan silmissä itsenäisiä ja vastuullisia nuoria aikuisia, käytännössä he ovat vielä ihan kakaroita. Ainakin minä olin kaksikymppisenä vielä ihan hukassa, ja yliopisto-opiskelun näennäinen vapaus vain lisäsi epävarmuutta ja vääränlaista vapaudentunnetta.

Kun aloin viime vuoden lopulla miettiä tätä kirjoitusta, olin jo menettänyt toivoni valmistumiseni suhteen. Koin sen yhtenä monista projektina, joiden loppuunsaattamisesta ei ollut sen enempää hyötyä kuin haittaakaan. Olin jo ehtinyt perustaa oman yrityksen, löytää paikkani työmarkkinoilla ja saada arjen rullaamaan. Mihin minä tarvitsen maisterinpapereita, kun muutenkin menee ihan kivasti? Tällä alalla valmistumisesta ei käytännössä ole mitään hyötyä.

Kansantaloustieteen professori Jaakko Pehkonen analysoi Eva-raportissa puolitoista vuotta sitten, että kansantalouden kannalta on kestämätöntä, että työelämään siirrytään vasta noin 28-vuotiaana. Kun eläkkeelle jäädään kuusikymppisenä, töissä ehditään olla vain runsaat 30 vuotta.

En ymmärrä, mikä tässä on ongelmana? Miten niin se on kansantaloudelta pois, jos yliopistossa kirjoilla oleva paiskii töitä? Samalla ei kuitenkaan saa nostaa tukia.

Kyse on siitä, että tällaiset anomaliat vääristävät tilastoja. Ihmiset luokitellaan erilaisiin ryhmiin. Opiskelijat ovat opiskelijoita, työläiset työläisiä. Jotta sosiaaliekonomiset taulukot näyttäisivät kauniilta, kategorioita ei ole syytä sekoittaa.

Kun valtio ja elinkeinoelämä etunenässä pohtivat, miten opintoihin saadaan vauhtia, ei ole ymmärretty, mistä hidas opiskelu johtuu - haluttomuudesta, merkityksettömyyden tunteesta, jaksamisesta vai osaamattomuudesta. Omalta osaltani se johtuu kaikista näistä.

Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitoksen tutkijat Pekka Räihä ja Matti Rautiainen arvelivat taannoin Helsingin Sanomissa, että tehokas lukio tuottaa tehotonta yliopisto-opiskelua. Heidän mukaansa kiivastahtinen lukio ei ole jättänyt muulle elämälle aikaa. Sitä opiskelijat ottavat nyt takaisin akateemisen vapauden turvin.

Tätä akateemista vapautta olen käyttänyt sumeilematta hyväkseni, enkä kadu. Olen oppinut yliopiston käytävillä ja rönsyilevistä luentosarjoista enemmän kuin osaan vielä ajatellakaan.

Pekka Masosen maailmanhistorian luentosarja avasi silmäni, miksi me elämme sellaisessa maailmassa kuin elämme. Mikko Lahtisen poliittisen ajattelun syntyä käsittelevä kurssi kuljetti vuosituhansien läpi inspiroivasti ja Juhani Sarsilan utuisten luentojen merkityksen ymmärrän luultavasti vasta seuraavassa elämässäni. Nämä vain muutamia mainitakseni.

Ehkä kiitollisuudenvelasta kaikille innostaville ihmisille ja ajatuksille olen nyt päättänyt valmistua. Aion rutistaa gradun kevään aikana valmiiksi.

Saan salaa tyydytystä, kun ajattelen ministeriön työryhmiä ja elinkeinoelämän sormenheristelijöitä, tahoja, joiden mielestä olen menetetty tapaus.

Otan paperit pihalle piruuttani.

Ilkka Pernu, teksti