Iranilaiset elokuvat ottavat kantaa

Iranilainen elokuva ei ole Suomessa kovinkaan tuttu ilmiö. Abbas Kiarostami on yksi harvoista iranilaisista ohjaajista, jonka elokuvat ovat päässeet meillä kaupalliseen levitykseen. Onneksi täkäläiset elokuvafestivaalit pitävät kuitenkin huolta siitä, että myös muu iranilainen elokuva ei jää Suomessa aivan tuntemattomaksi tapaukseksi.

Tampereen elokuvajuhlat esittävät tänä vuonna kahteen osaan jakautuvan Iranin naiset -sarjan, joka koostuu iranilaisten naisten ohjaamista lyhytelokuvista. Ensimmäisessä osassa nähdään dokumentteja. Jälkimmäinen puolisko painottuu fiktioon. Raja fiktion ja dokumentin välillä on elokuvissa kuitenkin melko lailla veteen piirretty.

Esimerkiksi Asal Bigdelin ohjaama No Watchman Farm (2010) on niin maanläheisellä ja rosoisella tyylillä kuvattu tarina, että ensisilmäyksellä elokuvaa voisi hyvinkin luulla dokumentiksi. Viisi minuuttia kestävä fiktio on kertomus maantien laidalla huonolla menestyksellä luutia kauppaavasta miehestä. Itsemurhaa suunnittelevasta nuoresta naisesta kertova, Roqiye Tavakolin ohjaama ...and nothing else (2010), on oikeastaan sarjan ainoa elokuva, jonka tunnistaa selvästi fiktioksi.

Asetelma toimii myös toisin päin. Iranin naiset -sarjassa esitettävät dokumentit lainaavat kerronnassaan puolestaan fiktioelokuville tyypillisiä piirteitä. Esimerkiksi sarjan avauselokuvana nähtävä Cyanosis (2007) on ohjaaja Rokhsareh Ghaemmaghamin tekemä dokumentti oikeaksi maalariksi haluavasta teheranilaisesta katutaiteilijasta. Noin kolmasosa elokuvan kerronnasta on toteutettu animaation keinoin.

Fiktion ja dokumentin keinojen sekoitus on varsin yleistä iranilaisessa elokuvassa. Maan monien ohjaajien elokuvissa autenttiset tapahtumat ja realistinen kerronta sekoittuvat saumattomasti yhteen mielikuvituksellisten aineksien kanssa. Tämä näkyy hyvin vahvasti juuri esimerkiksi Kiarostamin elokuvissa.

Iranilaisessa puolidokumentaarisessa elokuvakerronnassa realismia lisätään monesti myös sillä, että tositapahtumiin perustuvissa fiktioelokuvissa oikeat henkilöt näyttelevät itseään. Kiarostamin lisäksi tämä on hyvin yleistä muun muassa iranilaisen elokuvan tunnetuimman naisohjaajan, Samira Makhmalbafin töissä.

Fiktion ja dokumentin sekoittuminen kertoo ennen kaikkea siitä, että elokuvan sovittaminen tiettyyn lajityyppiin ei tunnu kiinnostavan iranilaisia ohjaajia. Heidän tarkoituksensa on saada aikaiseksi elokuvaa, jossa keskeistä on mielenkiintoinen tarina. Sillä ei niinkään ole merkitystä, onko elokuva komediaa tai draamaa, faktaa tai fiktiota.

Filkkarien iranilaiselokuvissa tärkeintä on kuitenkin elokuvissa esillä olevat teemat. Iranin naiset -sarjan sisältämät elokuvat keskittyvät vahvasti naisten oikeuksia käsitteleviin kysymyksiin, kuten naisten turvakodeista kertova Maryam Haghpanahin dokumentti The Safe Houses ja naisten rajattua arkipäivää kuvaava Their Life is Somewhere Else! (2008). Jälkimmäisen dokumentin ohjaaja Mona Rafatzadeh saapuu festivaalille vieraaksi. Häneltä nähdään Tampereella myös tavallisten iranilaisten toiveista kertova dokumentti Road of Dreams (2009).

Tyylillisesti ja temaattisesti Iranin naiset -sarjan mielenkiintoisimpana elokuvantekijänä voidaan kuitenkin pitää fiktio-ohjaaja Elham Hosseinzadehia. Häneltä nähdään sarjassa kaksi elokuvaa. Silent Companion (2004) on verkkaiseen kerrontaan luottava lyhytelokuva irakilaisesta miehestä, joka rajavartijoita uhmaten käy noutamassa hääpuvun morsiamelleen naapurimaasta Iranista. Elokuva on omistettu ihmisille, jotka ovat kyllästyneitä sotatilaan.

Hosseinzadehin toinen elokuva Friend´s Place, Enemy´s Place (2007) kertoo isäntäänsä markkinoilla sirkustempuilla elättävästä apinasta. Eräänä iltana eläin pääsee vapaaksi kahleistaan. Mutta vapaus ei osoittaudukaan niin yksinkertaiseksi asiaksi kuin apina on saattanut alun perin kuvitella. Friend´s Place, Enemy´s Place on moniselitteinen elokuva eläinten oikeuksista ja vapauden teemoista.

Henri Waltter Rehnström