Rakkauden pikakeitos - toimittaja kokeili pikatreffejä

Rakkautta etsitään nykyään tosi-tv-ohjelmista, baareista, netistä ja tuttujen kautta. Toimittaja kokeili, löytyykö oikeanlaista kemiaa pikadeiteiltä.

Naiset suuntaavat vessaan lisäämään huulipunaa ja kampaamaan hiuksia, ja peilistä katsotaan vaivihkaa muita naisia arvioivasti. Itsekin sorrun tahtomattani vilkaisemaan vessajonoa. "Onkohan hän paremman näköinen kuin minä? Olisi pitänyt laittaa hienompi paita, vähän avarampi kaula-aukko, kuten noilla kahdella." Kysymykset leijuvat ilmassa ja jännitys on käsinkosketeltava.

Oma musta kauluspaitani ja mustat housut tuntuvat mitäänsanomattoman tylsiltä vieressäni anteliaissa pikkumekoissa, topeissa, korkokengissä ja näyttävissä meikeissä keimaileviin illan kuningattariin verrattuna. Laitan huulikiiltoa hieman vapisevalla kädellä ja katson kelloa. Vielä kaksi tuntia oman ikäryhmäni pikadeitteihin, joihin aion osallistua ensimmäistä kertaa elämässäni. Siihen asti voin hieman hengähtää ja tarkkailla vanhemman ikäryhmän osallistujia.



Kun astun takaisin salin puolelle, miehet istuvat kiltisti pöydissä mutustamassa jauhelihapiirakkaa ja hörppimässä kahvia. Yksi räplää puhelintaan vapisevin käsin. Naiset asettautuvat ujosti miehiä vastapäätä, suoristavat hameitaan ja pöyhivät hiuksiaan.

"Onko joku täällä ensimmäistä kertaa?" illan juontajana toimiva rippikoulupappi Jari Pulkkinen kysyy. Lähes kaikkien kädet nousevat ilmaan.

"Ei tarvitse jännittää, rohkeasti vain tutustumaan. En vihi teitä heti ulko-ovella", Pulkkinen vitsailee, ja sieltä täältä kuuluu hermostunutta naurahtelua.

Tampereen evankelis-luterilaisen seurakuntayhtymän järjestämä 29. pikadeitti-ilta on juuri alkamassa. Ikäryhmiä on kaksi: 35-45 vuotta, joka on vuorossa ensimmäisenä, ja 20-35 vuotta, joka alkaa illemmalla. Toisinaan seurakunta järjestää pikadeittejä myös vanhemmille ikäryhmille. Idea on yksinkertainen: vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa on kolme minuuttia armonaikaa, sitten vaihdetaan paikkaa. Jokainen osallistuja liimaa paitaansa lapun, jossa lukee hänen etunimensä ja satunnainen numero. Deittien loputtua osallistujat jättävät yhteystietonsa ja terveisensä yhden tai useamman mieluisan henkilön lokeroon.



Ensimmäinen seurakunnan pikadeittitilaisuus järjestettiin toukokuussa 2009 ja ilta osoittautui jymymenestykseksi.

"Idea lähti siitä, kun meille soitettiin Me Naiset -lehdestä ja kysyttiin, onko meillä seurakunnan järjestämiä pikadeittejä, kun he olisivat kiinnostuneet tekemään niistä jutun. Vastasin, että ei ole, mutta ajatus jäi kytemään. Minulla oli kyllä aluksi ennakkoluuloja tällaista toimintaa kohtaan", yksi pikadeittien järjestäjistä, diakoni Sari Peltonen kertoo.

Peltosesta ajatus siitä, että seurakunta järjestäisi deitti-iltoja, tuntui hassulta. Keskusteltuaan muiden seurakuntalaisten kanssa hän kuitenkin tuli siihen tulokseen, että nuoret aikuiset kaipaavat matalan kynnyksen toimintaa ja että seurakunnan pitäisi antaa ihmisille tilaisuus tutustua toisiinsa. Lisäksi se olisi hyvä tapa tavoittaa muitakin kuin kirkon jäseniä.

"Kyllä Sari sitten suostui pienen keskustelutuokion ja painostamisen jälkeen", muistelee seurakunnan vapaaehtoistyöntekijä Eeva Kahilaniemi-Parkkola.

Osallistuakseen seurakunnan järjestämille sinkkuilloille ja pikadeiteille ei tarvitse kuulua kirkkoon tai olla seurakunnan jäsen.

"Pakko myöntää, että minulla oli aikamoisia ennakko-oletuksia näistä pikadeiteistä. Ajattelin, että kaikki ovat jotain uskovaisia. Pelot osoittauttuivat kuitenkin turhiksi ja täällä oli tosi kivaa", sanoo 35-45-vuotiaiden ryhmään osallistunut Eno, 39.

Tampereen yliopistossa opiskeleva Eno on kyllästynyt etsimään seuraa baareista, joissa ihmiset juovat itsensä viehättäviksi. Hänen mielestään opiskelijoillekin voisi järjestää enemmän vastaavia päihteettömiä tutustumistilaisuuksia, ettei aina tarvitsisi hillua humalassa haalaribileissä.

Eno oli tyytyväinen illan saldoon. Hän jätti deittikortteja yhteystietoineen kahdeksalle naiselle kahdestakymmenestä ja sai itse kuusi yhteystietoa. Osa naisista on samoja, joista Eno itse oli kiinnostunut, osa eri.

Eno on liikkeellä tositarkoituksella.

"On olemassa kahdenlaisia naisia: vaimomatskua ja huvimatskua. Miksi tuhlaisin aikaani huvimatskun kanssa, kun voisin samaan aikaan etsiä vaimoa?"

Eno on kokeillut etsiä vaimomatskunaisia myös netistä, mutta sitä hän ei voi suositella.

"Netti on harhaa. Siellä valehdellaan paljon, eikä oikeassa elämässä ollakaan yhtään samalla viivalla."

Samaan ikäryhmään pikadeiteillä osallistuneella Leenalla, 36, on myös huonoja kokemuksia nettitreffailusta.

"Yksikin mies kysyi minulta netissä: Â’Mitäs kaikkea olet valehdellut profiilissasi? Minä olen valehdellut melkein kaikenÂ’", Leena kertoo.

Ystävänsä suosituksesta pikadeiteille ensimmäistä kertaa tullut Leena halusi tutustua mahdollisimman moneen mieheen illan aikana ja laittoi neljä lappua kiinnostavimmilta vaikuttaville herroille. Hänen lokerossaan oli kuitenkin deittien loputtua nolla lappua.

"Luulen, että olin liian koulutettu miesten mielestä. Kukaan täällä ei ollut tehnyt väitöskirjaa, kuten minä", kertoo Tampereen yliopistossa tutkijana työskentelevä Leena.

Hän harmittelee, ettei Suomessa oikein ole luontevaa tapaa tai paikkaa tutustua ihmisiin selvinpäin.

"Kavereiden kautta on vaikea tutustua, koska he ovat kaikki naimisissa tai heillä on tuttuina eronneita perheenisiä. Saatan jutella bussissa tai junassa kiinnostavalle miehelle, muttei se koskaan johda mihinkään. Puhutaan lähinnä säästä", Leena sanoo.

Vanhemman ikäryhmän pikadeitit ovat ohi. Toiset lähtevät yöhön pettyneinä tyhjin käsin, toiset rapistelevat tyytyväisinä lukuisia deittikorttejaan. Ehkä joku pääsee treffeille jo tänä iltana.

Minä yritän hengitellä syvään ja valmistautua oman ikäryhmäni pikadeiteille. Kello on armoton ja totuuden hetki lähenee. Kun miehiä alkaa virrata sisään, ensimmäisenä iskee pakokauhu. Ehtisinkö vielä lähteä pois? On paljon helpompaa seurata pikadeittejä vierestä kuin astua itse suden suuhun. Samalla kun etsin katseellani lähintä uloskäyntiä, vastapäätäni istahtaa mustiin pukeutunut mies. Hän vilkaisee minua, kirjoittaa nimeni ja numeroni edessään olevalle lapulle ja alkaa välittömästi naputella puhelintaan hämmentyneen näköisenä. Juon Pommac-lasini tyhjäksi yhdellä kulauksella ja toivon, että siinä olisi edes vähän promilleja. Miksi suomalaisten tosiaan on niin vaikeaa tutustua selvinpäin?

Kello kilahtaa, ja juontaja Pulkkinen rohkaisee jälleen osallistujia olemaan avoimin ja rennoin mielin sekä jättämään yhteystietonsa kaikille vähänkään kiinnostavilta vaikuttaville. Naisia on 21, miehiä 24, koska muutama mies tuli ilmoittautumatta paikalle. Naiset istuvat paikallaan ja miehet kiertävät pöytiä myötäpäivään. Kurkkuni tuntuu kuivalta ja poltan kieleni juuri hakemallani kahvilla.

"Vapaa-ajalla mä ulkoilen ja sitten kerään pulloja ja tölkkejä. Vähän lisätienestejä kato", Jarmo kertoo minulle ja tuijottaa pöytäliinaa.

"Jos et ole valmis asumaan koko ikääsi Tampereella, niin parempi lopettaa tämä tähän. Minä en minnekään muualle muuta", Veikko ilmoittaa.

"Ootko Facebookissa? Kerro heti sun sukunimi, niin pyydän sua kaveriksi ja voidaan keskustella lisää", Jere täräyttää ennen kuin olen ehtinyt sanoa edes käsipäivää.

"Kysyn kaikilta ensimmäisenä iän. Ahaa, oot kyllä tosi nuori. No mites noi lapset sitten? Minä haluan kolme", Pentti sanoo.

Henkka esittäytyy uskovaiseksi muusikoksi, Aaro kertoo olevansa poliittinen rakennusmies, Sami on yksinäinen rekkakuski, Joni bodattu ja komea sairaanhoito-opiskelija, Antero sympaattinen insinööri.

Puolentoista tunnin jälkeen kaikkien miesten kanssa on vietetty kolme minuuttia, ja minusta tuntuu siltä kuin olisin juossut henkisen maratonin. Olen toistellut kuin papukaija mitä opiskelen, mitä harrastan ja mitkä ovat tulevaisuudensuunnitelmani. Useimpien miesten nimet ja kasvot ovat päässäni puuroutuneet tunnistamattomaksi massaksi. Joidenkin kanssa kolme minuuttia tuntui aivan liian lyhyeltä ajalta, toisten kanssa aika ei kulunut ollenkaan ja kiusallinen hiljaisuus tuntui täyttävän kirkon kattoon asti. Pakko myöntää, että odotin pikadeiteille lähinnä epätoivoisia ja epäsosiaalisia ihmisia. Yllätyin kuitenkin positiivisesti siitä, kuinka erilaisia ihmisiä oli mukana niin luonteen, koulutuksen kuin ammatinkin puolesta.

Ironista kyllä, vaikka kumppanin etsiminen vaikuttaa nykyaikana helpommalta kuin koskaan, todella moni kertoi tulleensa paikalle sen takia, ettei jaksa enää humalaista baarisähläystä ja nettideittailua petollisessa virtuaalimaailmassa.

"Suomessa ei ole enää vahvaa lavatanssikulttuuria, jossa olisi helppoa tutustua vastakkaiseen sukupuoleen. Seurakunnan tavoitteena on tarjota juurikin tällaista päihteetöntä toimintaa pikadeittien sekä olo- ja sinkkuiltojen muodossa", Peltonen sanoo.

Löytääkö pikadeiteistä sitten todella "sen oikean"?

Peltonen kertoo tietävänsä ainakin yhden seurakunnan pikadeiteillä tavanneen parin, joka meni naimisiin ja jolla on nykyään lapsi.

"Ai niin, ja sitten oli yksi vanhempi pariskunta, joka avioitui vanhalla iällä. Oletko muuten muistanut katsoa omaan deittilokeroosi?" Peltonen huikkaa ovelta, kun olen jo laittamassa ulkovaatteita päälle.

En ole. Sieltä pilkottaa kuusi deittikorttia. Neljäsosa kaikista tapaamistani miehistä siis haluaa tavata minut uudelleen. Istun kirkon portaille ja katson deittilappuja läpi. Osa miehistä on kirjoittanut vain sähköpostiosoitteensa, osa puhelinnumeronsa ja koko nimensä. Joissakin lapuissa lukee myös imartelevia terveisiä. Viimeisessä deittikortissa on vinkkaava hymiö. Laitan deittikortit hymyillen takkini taskuun ja lähden kävelemään Keskustoria kohti. On alkanut sataa lunta.

Deiteille osallistuneiden Haastateltavien nimet on muutettu.

Lisätietoa seurakunnan sinkkutoiminnasta:

www.tampereensinkut.fi

www.tampereenseurakunnat.fi

Pikadeittejä järjestetään Tampereella ajoittain myös yökerhoissa ja pubeissa.

Kommentti

Jatka pelaamista

"Olet ihanan näköinen." Pari tuntia myöhemmin istun kahvilassa miehen kanssa, joka on kehuviestin lähettäjä. Kahvikupin puolivälissä ymmärrän, että minulla on kiire.

Kaikki sai alkunsa tyypillisenä sunnuntai-iltana. Ystäväni keskeytti sohvalla loikoiluni kertomalla deittisovelluksesta nimeltä Tinder. Muutaman minuutin päästä huomasin heitteleväni miehiä oikealle ja vasemmalle, enkä pystynyt enää lopettamaan. Olo oli kuin Liisalla Ihmemaassa.

Älypuhelimeen ladattavan Tinderin taika perustuu siihen, että sovellus ymmärtää, missä olen. Voin hakea ihmisiä, jotka ovat satojen kilometrien päässä minusta tai niitä, joiden luokse pääsen kävellen. Palvelun käyttäminen edellyttää Facebook-profiilia, joten näen toisista käyttäjistä etunimen ja iän lisäksi yhteiset kiinnostuksen kohteet sekä ystävät. Tinder-pari eli match syntyy vain silloin, kun molemmat käyttäjät painavat toisilleen sydänpainiketta. Käyttäjä voi valita, haluaako aloittaa keskustelun parinsa kanssa vai jatkaa pelaamista.

Minä ymmärsin jatkaa pelaamista siinä kohtaa, kun kahviseuralaiseni kertoi työstävänsä itsessään vesielementtiä. Tinderiä kannattaa silti kokeilla, jos ilmainen kahvi ja kohteliaisuudet kiinnostavat.

Jenna Lehtonen