Ihanaa kuulua Pressiklubiin!

Kun tässä naputtelen mediakritiikkiä mediakritiikistä, tulee mieleen, että media on toden totta perustanut oman todellisuutensa. Me toimittajat olemme jättäneet vanhan vakanssimme todellisuuden tulkkeina ja siirtyneet vatvomaan itse luomaamme kakkostodellisuutta, julkisuutta - eli itseämme ja kavereitamme.

Kirjoittamalla tämän mediakritiikkiä arvostelevan mediakritiikin haluan näemmä liittyä vatvoja-toimittajien (vrt. kirjailija-toimittaja) sankentuvaan joukkoon. Kutsuttakoon tuota joukkoa vaikka pressiklubiksi.

Voih, näinkö tässä kävikin! Minunhan piti asettua TV2:n uuden mediakritiikkiohjelman Pressiklubin yläpuolelle. Ei mutta niinhän asetunkin! Pressiklubi ruotii julkisuutta, mutta minäpä menen pidemmälle: arvostelen tapaa, jolla julkisuutta ruoditaan julkisuudessa. Olen siis todellinen umts, kolmannen sukupolven verkottuja-toimittaja!

Hmm, alan nyt arvioida itse ohjelmaa ennen kuin sekoan itsekeskeiseen toimittaja-identiteettiini ja eksyn postmoderniin journalistiseen metatodellisuuteen.

Luojan kiitos arvostelu on aina arvostelu. Toimittaja esittää perustellun näkemyksen katsomastaan ohjelmasta.

Vedänkin nyt jalkaani kriitikkosaappaat: (ähinää) ...kas noin! Näissä lapikkaissa tuntuu turvalliselta kävellä kulttuurituotteen päältä. Sinne se rusentuu, katsokaa vaikka:

Jos tämä kolumni olisi Pressiklubin jakso, lukija joutuisi pinnistelemään seuratakseen kolumnin punaista lankaa. Sekavuus tulisi ilmi, kun lukija yrittäisi referoida kolumnin sisältöä kavereille Attilan ruokalassa.

Kolumnia pystyisi tulkitsemaan tällä tarkkuudella: no siinä puhuttiin siitä Pressiklubi-ohjelmasta. Samaan tapaan referaatti tuoreehkosta Pressiklubi-ohjelman jaksosta kuuluisi: ne puhui siitä pettäjäpiispan erosta.

Jälkimmäisessä tapauksessa Attilan kahvipöytäkeskustelu saisi todennäköisesti luontevaa jatkoa, kun joku seurueesta aloittaisi arvokeskustelun piispan moraalista.

Pressiklubin ansioksi voisi siis lukea sen, että se pitää yllä yleisön kiinnostusta viikon kuluneimpaan uutiseen.

Pressiklubin piti kuitenkin olla median toiminnan syitä ja seurauksia tonkiva edelläkävijäohjelma.

Valitettavasti se läsähtää rimaa sen alapuolelta hipoen sarjaan “media toistaa itseään“. Se vertautuu lähinnä Rubeniin ja Joonakseen, jotka jauhoivat samana perjantaina samaa piispapaskaa.

Kun kuulin uudesta mediakritiikkiohjelmasta, innostuin heti. Yhteiskunnassamme olisi näet kokonainen kasa käsittelemätöntä mediaproblematiikkaa, josta ammentaa yhden kritiikkiohjelman tarpeisiin. Voisi aloittaa tästä: miksi joka ohjelma koostuu nykyään siitä, että julkkistoimittajat heittelevät ilmaan hajanaisia mielipiteitä iltapäivälehtien haaskalla?

Ajattelin, että jos joku pystyy tekemään hyvän mediakritiikkiohjelman, niin Timo Harakka. Mutta ei. Siellä ne toimittajat tekevät itsestään television välityksellä julkkistoimittajia ja taputtelevat selkään kollegojaan: “Tää Sonera-vyydin paljastuminen oli kyllä tutkivan journalismin riemuvoitto. Annetaas pojille (jutun tehneille toimittajille, joiden nimiin kamera zoomaa, toim. huom.) aplodit!“ Pressiklubin paras ja oikeasti uudenlainen anti lymyää nettisivuilla. Siellä kansa äänestää median viikon härskeimmästä ylilyönnistä ja erilaiset yhteiskunnan vaikuttajat arvioivat päivän Hesarin.

Mutta missä ovat Pressiklubista mediatutkijat?

Älkää sanoko, että tämä on todellista. Ai niin, ei se olekaan
- se on julkisuutta.

Sanna Hongisto