Helppo, mutta vaikea runous

Suomi on pöytälaatikkorunoilijoiden luvattu maa. Silti runoutta luetaan vähän.

Ville Hytönen (s. 1982), runoilija ja Savukeidas Kustannuksen kustannuspäällikkö suosittelee harvinaisempia runoherkkuja Aviisin lukijoille.

Kirjallisuuden sanakirjan mukaan runo on "säkeisiin jaettu, yleensä pienimuotoinen sanataideteos, joka voi noudattaa runomittaa tai olla vapaamittainen ja -rytminen". Määritelmä kertoo kuitenkin melko vähän runouden varsinaisesta olemuksesta.

Muinoin runonlaulajat olivat yhteisön arvostettuja tietäjiä, joiden tehtävänä oli välittää tärkeää muistitietoa. Runomitan ansiosta runous oli tiedonsäilöntäjärjestelmä ja samalla tärkeä osa sosiaalista kanssakäymistä.

Nykyään taitaa olla toisin. Pahat kielet kertovat runouden typistyneen pienen piirin puuhasteluksi, jota tavallinen tallaaja ei voi käsittää. Paatunut lukutoukkakin tarttuu runokirjaa mieluummin selkeäjuoniseen romaaniin. Onko näin, runoilija ja kirjallisuudentutkija Teemu Manninen?

"Ensinnäkin on mieletöntä olettaa, että runous olisi jokin yksi, monoliittinen asia. Yhtä älytöntä olisi sanoa, että musiikki on pienen piirin puuhastelua tai tanssi käsittämätöntä, tai että arkkitehtuuri edustaa mennyttä aikaa."

Sirpaleisessa nykyajassa myös runous on pirstoutunut. Manninen korostaa juuri runouden monimuotoisuutta.

"Miksi newyorkilainen spoken word -runoilija pitäisi samaistaa helsinkiläiseen harrastajakirjoittajaan tai rymättyläläiseen postmodernistiin? Runoutta harrastetaan erilaisissa paikoissa erilaisista syistä, sitä julkaistaan erilaisilla tavoilla, ja sitä lukevat hyvin erilaiset ihmiset."

Suomi on pöytälaatikkorunoilijoiden luvattu maa. Silti runoja julkaistaan melko vähän. Esimerkiksi Suomen suurin kustantamo WSOY on viime vuosina julkaissut alle kymmenen kokoelmaa vuodessa. Tarjotuista käsikirjoituksista runsas kolmannes on kuitenkin runoutta. Runokäsikirjoituksia tarjotaan WSOY:lle suurin piirtein yksi päivässä - viikonloput ja pyhät mukaan lukien. Käsikirjoitusten taso on kustannustoimittaja Lari Mäkelän mukaan kirjavaa.

"Tekninen taso on kehittynyt kirjoittajakurssien suosion myötä, mutta samasta syystä omaääniset luonnonlahjakkuudet ovat harventuneet."

Mäkelä näkee runouden erittäin tärkeäksi kirjallisuuden osa-alueeksi. Hän kutsuu sitä kielen koelaboratorioksi, jossa räjähdykset tapahtuvat. Proosa seuraa perässä. Taloudelliseltakin kannalta runoudella saattaa olla merkitystä:

"Jonkin luonnonlain voimasta yksikään kustantamo ei ole koskaan menestynyt ilman hyviä runoilijoita. En tiedä tarkalleen, mistä se johtuu."

Teemu Mannisen puheesta käy ilmi, että runo voi olla paljon muutakin kuin tylsiä riimejä ja ylisuuria sanoja. Itse asiassa se on kaikkea muuta. Uusi teknologia on mahdollistanut aivan uudenlaisia runon keinoja.

"Kukaan ei enää kirjoita mittaa ja riimiä, koska iskelmälyriikat hoitavat sen homman. Sen sijaan digitaaliset runoilijat saattavat käyttää animointia ja ohjelmointia teoksissaan."

Suuri osa runoista on siirtynyt kirjan kansien välistä internetiin. Esimerkiksi poEsia-kustantamon julkaisemia teoksia voi lukea netissä ilmaiseksi. Lisäksi monet nykyrunoilijat pitävät omia blogejaan.

Sähköistymisen ohessa runoudessa on palattu alkulähteille eli esiintymiseen. Modernit runonlaulajat esittävät säkeitään kapakoissa ja klubeilla. Nykyrunouden alakulttuureihin onkin hyvä tutustua vierailemalla livetilaisuuksissa. Helsingin lisäksi liverunous on vireää ainakin Turussa ja Jyväskylässä. Tampereella on viime aikoina ollut hiljaisempaa, mutta myös täällä elävää runoutta pääsee kuuntelemaan esimerkiksi runokauppa Kattilassa.

Live-esiintymisten ja internet-kierroksen ohessa on tietysti syytä tutustua itse kirjoihin. Manninen mainitsee nykyrunoilijoita löytyvän ainakin neljä-viisikymmentä, joten valinnanvaraa riittää. Mitään lukuohjeita hän ei suostu aloittelevalle runouden harrastajalle antamaan, koska se olisi yhtä tyhmää kuin neuvoa jotakuta kuuntelemaan ensimmäistä kertaa musiikkia.

Manninen myöntää auliisti sen tosiseikan, että runous on alakulttuuria eikä valtavirtaa. Muut mediat ovat syöneet kirjallisuudelta tilaa, mutta tilanne ei tunnu lainkaan huolestuttavan runoilijaa.

"Sille ei voi mitään, ettei runous tavoita suurta yleisöä. Mutta jos maailmassa riittää tilaa indie-levy-yhtiöille, podcasteille, sarjakuvapienkustantamoille ja vinyylilevyille, riittää sitä myös runoilijoille."

Samaa mieltä on myös WSOY:n Lari Mäkelä. Runokirjoja julkaistaan jatkossakin, olivat ne sitten taloudellisesti kannattavia tai eivät.

"Kustannustoimittaja ei yksinkertaisesti voi ohittaa hyvää runokäsikirjoitusta. Siinä on perimmäinen syy niiden julkaisemiseen."

Juho Hakkarainen,
teksti