Nostalgian aallonharjalla

Katsellessa Suomen kesän rock- festareiden pääesiintyjiä käy nopeasti selväksi, että pop-musiikin 15-vuotinen kierto on saavuttanut uudestaan juuri sen minulle tärkeimmän ajanjakson. The Prodigy, Alice In Chains, Outkast, Portishead, Slowdive, The Offspring, Suede sekä näiden edustamat genret: rave, grunge, trip-hop, shoegaze ja brittipop ovat kuin suoraan The Face -lehden sivuilta vuodelta 1995. Järjestäjät laskevat selvästi nyt sen varaan, että meillä jo kolmikymppisiksi taipuneilla on tarpeeksi kiinnostusta lähteä sankoin joukoin kansoittamaan kesäisiä mutakenttiä. Tulisiko meidän siis heittäytyä tämän lämpimän nostalgian aallon vietäväksi ja bailata niin kuin meillä ei vielä olisi asuntolainaa?

Nämä kesän pääesiintyjät voi karkeasti jakaa kolmeen eri ryhmään: niihin, jotka ovat tehneet Â“klassisen" comebackin (Alice in Chains, Slowdive, Suede). Niihin, jotka eivät pitkään aikaan ole tehneet oikein mitään (Outkast, Portishead), sekä niihin, joiden tekemiset eivät enää pitkään aikaan ole kiinnostaneet oikein ketään (The Prodigy ja The Offspring).

Kovimmaksi joukoksi nousevat tauolle jättäytyneet yhtyeet. Täysin subjektiivisena todistusaineistona esitän parin vuoden takaisen Portisheadin keikan Meksiko Cityssä, joka nousee koskettavuudessaan henkilökohtaisella listallani kaikkien aikojen vaikuttavimpien joukkoon. Myös ajatus Outkastin Suvilahden elokuisessa illassa kajauttamasta Hey Ya!:sta saa kädet nousemaan ilmaan jopa näin avokonttorissa.

Niitä satunnaisia tapauksia, joissa tekijän näkemys, teoksen ajankohtaisuus ja sen kokijan elämäntilanne osuvat samalle kosmiselle linjalle, voi pitää kuunpimennystäkin harvinaisempina. Eikä kerran kadotettua taikaa ole helppo luoda uudelleen. Kaikki tämän yhtälön osatekijät kun ovat auttamatta jatkuvassa liikkeessä kuin planeetat läpi tyhjyyden.

Siksi tänä kesänä suuntaan vanhojen suosikkien sijaan kuuntelemaan Tame Impalan kaleidoskooppikitaroita, tanssimaan A$AP-posseen kuuluvan Fergien rapean tuoreiden biittien tahdissa sekä etsimään maagisia hetkiä James Holdenin, Blood Orangen ja Darksiden keikoilta. Nämä kun ratsastavat juuri nyt nostalgian aallonharjan sijaan luomisvimmansa huipulla.

Taneli Hermunen

Kirjoittaja on Madridissa asuva mikkeliläinen.

| More

LUKIJOIDEN KOMMENTIT (1)

Kommentointi on suljettu arkistosivulla.

Majsteri Rantaluola (14.04.14, kello 1:57)
Luulen, että 90-lukuisten aktien heittämisessä mutakentälle on kyse siitä, että sillä saadaan sisään ne vanhat, jotka ajattelevat, että "nyt käyn elämäni viimeisillä rokkifestivaaleilla, enkä enää koskaan sen jälkeen, sillä nuoruus on multa ohi - ja sen jälkeen käyn vain firman piikkiin Pori Jazzeilla." Nämä ihmiset ovat samanlainen kaupallinen voima kuin homot ovat: heitä on aina noin 5-10% väestöstä.

Toinen totuus on se, että vanhoja staroja tarvitaan näyttämään nuoremmille, miten sitä "oikeaa rokkia" tehdään - sitä, jossa on dionyysistä voimaa, joka kumpuaa suoraan helvetin alimmista syvänteistä ja jota ovat siivittäneet lukuiset itsemurhat, huumekuolemat ja hätäiset fellaatiot.