Klassikkoni: Rakas, rämä televisio

Tuliterän teräväpiirtotelevision ostaessaan asiakas tietää, mitä saa. Ne ovat kliinisiä, luotettavia ja kaikessa nykyaikaisuudessaan pitkäveteisiä. 1990-luvun televisioissa oli tunnelmaa.

Vanhalla Nokian putkitelevisiollani oli pitkä ja värikäs historia. Sen kautta tuli nähtyä vuosituhannen vaihtuminen, WTC-iskut sekä Lordin Euroviisu-voitto. Televisio kulki suvullisen jatkumon kautta isoäidiltäni vanhemmilleni ja lopulta omaan käyttöni.

8-vuotiaalle pojanklopille upouusi televisio oli oman aikansa teknologinen virstanpylväs. Sen ääreen oli aina yhtä hauskaa palata katsomaan puhkikulutettuja VHS-nauhoja, joissa haluamaansa kohtausta sai etsiä pikakelauksella vartin ajan.

Varttuessani minua alkoi turhauttaa television samea kuva, joka kalpeni epidemian lailla leviävien HD-televisioiden rinnalla. Muuttaessani ja kuljet­taessani painavaa putkitelevisiota odotin vain hetkeä, jolloin televisio tipahtaa säpäleiden kilinän säestämänä lattialle.

Kuitenkin television humiseva ääni ja sen tallettamat hetket elokuvia katsellessani kumittelevat yhä verkkokalvoillani.

Ensimmäiset merkit vanhuudesta saapuivat hiljaisesti. Sulkiessani televi­sion sen ruudulle ilmestyi enteileviä elektronisia säteitä, jotka katosivat hiljalleen laajennuttuaan ensin ruudulle kirkkaan värisiksi aalloiksi. Myös television epämääräinen poksahtelu antoi osviittaa tulevasta.

Kunniakkaan ja aktiivisen palveluksensa jälkeen televisioni päätti päivänsä viime vuonna 15 vuoden iässä. Vaikka suhteemme oli karikkoinen, toivon, että lepäät rauhassa romuttamolla.

Tuomas Ahola