Elämää asemalla

Vartija Juha Parvela avaa asematunnelin vähän ennen viittä. Tiistaiaamuna kukaan ei ole odottamassa ovien takana, mutta melkein saman tien ensimmäinen läpikulkija harppoo kovaa vauhtia sisään.

Mies joutuu odottamaan toisessa päässä tovin, sillä kaupungin puolen ovet ovat vielä kiinni.

Hallin puolelle sen sijaan on tulijoita joka aamu. Osa tulee suoraan baarista lämpimään odottamaan bussia, osa on ihan tavallisia matkustajia.

"Sitten on vielä kantapeikot, jotka saa suurin piirtein saman tien ajaa sieltä pois", Parvela kertoo.

"Aika hyvin nekin ovat oppineet, että saman tien lähtevät pois, kun vartija tulee."

Vartiointiliikkeet saavat oikeastaan kiittää näitä laitapuolen kulkijoita työstään, sillä he vartijoita eniten työllistävät. Tämä symbioosi on johtanut siihen, että vartijat ja "kantapeikot" tuntevat toisensa nimeltä tai ainakin kasvoilta.

Tänä aamuna hallin puolelle ei jonota laitapuolen kulkijoita, vaan muutama satunnainen matkailija.

Saksalainen Anna Straube tuli edellisenä päivänä lautalla Rostockista Hankoon, ja sieltä Tampereelle rekan kyydissä liftaten.

Tullimuodollisuudet ja talvirenkaiden vaihto viivästyttivät rekkakuskia onneksi sen verran, että Anna ehti Tampereelle vasta muutamaa minuuttia vaille viisi.

Ohuen näköisessä toppatakissa ei olisi kärsinyt odotella ulkona kovin kauan.

Hän on matkalla Kokkolaan ystävänsä luo junalla. Liftaamisen hän päätti unohtaa nähtyään Suomen talven ja tyhjät tiet.

Puoli kuudelta ravintolapäällikkö Marjo Ukonaho avaa asemahallin Baguette-kahvilan. Se aukeaa ensimmäisenä aseman kioskeista ja kahviloista, ja hallin harvasta, mutta pikkuhiljaa lisääntyvästä ihmisjoukosta melkein jokainen käy vuorollaan ostamassa kahvin tai pientä evästä.

Antimet ovat tuoreita, sillä Ukonaho on saapunut työpaikalleen jo puoli viideltä paistamaan pullaa ja keittämään kahvia.

Jutustelu Ukonahon kanssa katkeaa tämän tästä, kun tiskin päähän ilmestyy uusia asiakkaita. Työmatkaliikenne pääkaupunkiseudulle on vilkastumassa. Kaikki eivät tahdo ehtiä edes huomenia toivottaa.

"Jotkut ovat tosi kiireisiä, mutta se täytyy antaa heille anteeksi", Ukonaho hymyilee.

Kuuden jälkeen asema on jo täynnä tulijaa ja menijää, joista harva pysyy minuuttia pidempään aloillaan. Poikkeus on vartijan liiviin pukeutunut Arto, joka kiertelee hiljakseen aseman käytäviä ja pysähtyy välillä juttelemaan kioskien pitäjille.

Hän on ainakin asemalla työssä käyville mieluisa näky. Rautatieasemalla oli aikaisemmin oma poliisinsa, josta kuitenkin luovuttiin reilu vuosi sitten.

Viime vuonna vartijat poikkesivat asemalla aamuisin vain toisinaan, ja sen huomasivat myös kantapeikot, juopot, humalaiset, pummit, sekakäyttäjät, alkoholistit, kodittomat, hanut ja muut laitapuolen kulkijat - heille on monta nimeä.

Ukonaho puhuu heistä kohteliaasti "vakiväkenä", mutta on silti tyytyväinen, että asema sai vuoden alussa oman vartijan järjestystä valvomaan.

Hänkin on ollut kerran oikeudessa asemalla sattuneen tappelun silminnäkijänä.

"Tämä on kuitenkin näyteikkuna Tampereelle. On kurjaa, jos ensimmäinen kuva on se, että joku örveltää sun korvaan, koska ei Tampere muuten sellainen ole."

Tiistaiaamuna örveltäjiä ei kuitenkaan näy, mitä Arto-vartijakin ihmettelee.

Yleensä viikonpäivällä ei vartijan työssä ole hänen mielestään mitään eroa. "Asiakkaat" ovat liikenteessä joka päivä. Eroa on kuitenkin hänen edelliseen työhönsä vartiointiliikkeessä Porissa, josta hän muutti Tampereelle kuusi viikkoa sitten.

"Porissa ei tapahtunut yhtään mitään, ja siksi halusinkin tänne. Rupesi käymään aika vähän pitkäksi", Arto toteaa.

Voimakeinoja Arto ei ole joutunut Tampereellakaan silti vielä käyttämään. Hän kertoo, ettei maanantain iltavuorolaisella ollut yhtä hyvä tuuri. Sekakäyttäjä oli alkanut riehua ja hajottanut yhden asematunnelin ikkunoista. Vartijan oli täytynyt pyytää poliisi hakemaan riehuja putkaan.

"Yllättävän vähän täällä silti rikotaan paikkoja. Tuo ikkuna oli ensimmäinen kerta näiden kuuden viikon aikana", Arto sanoo.

Kello seitsemän Mirjami Huuska avaa Spar Express -kaupan asematunnelin itäpäässä. Huuskan asiakkaat ovat pääasiassa ohikulkijoita ja matkailijoita, mikä sopii hänelle hyvin. Välillä voi nähdä kuuluisuuksiakin.

"Kerran myin presidentin miehelle suklaalevyn. Oli se vähän jännittävää. Kyllä siitä huomasi, ettei ihan samaa massaa ollut."

Puheet vakioasiakkaista ovat selvästi pistäneet myymälän peräpöydässä aamukahviaan nauttineen Reijo Hieta-Koiviston korvaan. Hän liittyy keskusteluun ja kertoo, kuinka häneltä viime syksynä varastettiin tutusta peräpöydästä reppu.

Hieta-Koivisto oli vienyt repun normaaliin tapaansa pöytään ja tullut tiskille hakemaan kahvia. Kun hän palasi pöytään, reppu oli kadonnut. Valvontakameran kuvassa näkyi, kuinka huppupäinen nuori mies livahti huomaamatta repun kanssa ulos.

"Olin kauhean huolissani, koska siellä oli mun kallein aarteeni", Hieta-Koivisto sanoo ja kaivaa repustaan vanhan Raamatun.

Hieta-Koivisto on vuorotteluvapaalla oleva VR:n sähköisten turvalaitteiden asentaja, joka tulee joka arkiaamu Porista Tampereen kristillisen yhdistyksen raamattukouluun.

Juna on perillä aamuseitsemältä, mutta raamattukoulu alkaa vasta kahdeksalta, minkä takia hän on ottanut tavakseen tulla Spariin aamukahville junalta tullessaan.

Hieta-Koiviston aarre siis löytyi, mutta vasta muutaman käänteen kautta.

"Kun raamattukoulussa ollaan, pistettiin sitten rukous siitä, että saisin edes Raamatun takaisin. Ajattelin, että kai se on mennyttä kalua, kai ne sen ensimmäisenä heittävät roskiin."

Päästyään iltapäivällä takaisin Poriin Hieta-Koivisto sai kuitenkin puhelun Tampereen poliisista. Reppu oli löytynyt nuorelta narkomaanilta, joka oli vetänyt naamaansa Hieta-Koiviston vahvat särkylääkkeet ja joutunut sairaalaan sydänpysähdyksen takia. Repun omistajan yhteystiedot poliisi löysi Raamatun kansilehdestä.

"Sen vaan tuumasin, että se oli varmaan tiukka paikka, kun Raamattu oli siellä repussa. Mä ajattelin, että piru yritti tappaa sen kaverin, ettei se pääsisi lukemaan Raamattua", Hieta-Koivisto sanoo hymyillen niin, että on vaikea sanoa, kuinka tosissaan hän on.

"Se oli rukousvastaus", hän vain toteaa.

Aamukuudelta alkanut työmatkaliikenne alkaa vähitellen hiipua, ja kymmeneltä työelämän kiireet ja paineet ovat vaihtuneet leppoisaan hiljaiseloon. Kokkolaan suunnannut Straubekin on päässyt matkaan - kiroiltuaan ensin 44 euron hintaista junalippua.

Istun asemahallin penkillä ja mietin, tapaanko päivän aikana yhtään näistä kantapeikoista, joista kaikki puhuvat. Melkein saman tien luokseni tulee tupakkaa pummaamaan sänkileukainen, hieman Jone Nikulan näköinen mies.

Kerron, etten polta, mutta että haluaisin jutella hänen kanssaan hetken. Se sopii Jarille, joka kyykistyy eteeni, vaikka viittilöin häntä istumaan penkille viereeni.

"Mulla on tää saatanan jalka niin paskana, siihen sattuu tietyissä asennoissa. Yks saatana veti veitsellä."

Minkä takia?

"Kun toinen ihminen on sekaisin, niin mitä se nyt tekee. Kohta pitäisi mennä soittamaan lääkärille. Mä oon käynyt siellä niin miljoonaan kertaan, mutta pahempaan menee. Saa nähdä, miten käy."

Jari on tullut asemalle lämmittelemään, sillä ulkona on auringonpaisteesta huolimatta yli kymmenen astetta pakkasta. Kodittomalla alkoholistilla ei ole paljon vaihtoehtoja.

Vartijoille selitykset eivät silti kelpaa.

"No ei todellakaan. Niiden ei tarvitse kuin naama nähdä, niin heti lähdetään. Vaikka täälläkin norkoilee näitä ihmisiä muuten vaan, niin naaman mukaan ne heittää huittisen vittuun", Jari tilittää.

Keskustelu katkeaa, kun seuraan ryntää kolmaskin osapuoli: karvahupulliseen toppatakkiin pukeutunut nuori mies, jolla sammaltaa sekä katse, puhe että vähän kävelykin. Toisen käden rystyset ovat vereslihalla.

"Kaveri ei sul oo jelppii muutamaa senttiä, että sais viinipullon?"

Jari vastaa rahanpyytäjälle puolestani kielteisesti.

"Ei oo, Markus, morjens morjens."

"Jari perkele!" Markus innostuu silminnähden tutun miehen tunnistaessaan.

"Mä pääsin Kylmäkoskelta. Mä pääsin sunnuntaina vittu kolme päivää sitten, ja nyt mä oon ollut kolme kertaa, joka päivä putkassa. Äsken pääsin pois vittu, saatana, onko tupakkaa?" Markus latelee.

Markus pyytää Jaria mukaansa pummaamaan, mutta tämä jää tällä kertaa mieluummin puhumaan kanssani. Tähän tosin saattaa vaikuttaa myös se, että lupasin piffata hänelle muutaman euron tupakkaan.

Vartijoista Jarilla riittää sanottavaa. Erityisesti häntä ärsyttää joidenkin vartijoiden tapa kutsua häntä sukunimeltä kaikkien ihmisten kuullen.

"Vaikka et oo mitään tehnyt, ne alkaa sukunimellä huutelemaan. Kaikkien kuullen, perkele. Sut tavallaan merkitään. Älytöntä touhua", hän päivittelee.

Kaikki vartijat eivät tällaisia sentään Jarinkaan mielestä ole.

"Niissä on helvetin mukavia, ja jotkut on täysiä kusipäitä. Monet ainakin ymmärtää, ettei me tehdä pahaa ja antavat olla."

Keskustelu taukoaa taas, kun Markus pyyhältää viereeni penkille ja esittelee jääteepulloa.

"Vittu mä pummasin yhdeltä ämmältä niin se antoi mulle tämmösen", Markus kertoo.

"Jääteetä, se on ton yhen herkkua tuo jäätee", Jari myhäilee.

Seuraavaksi Markus alkaa kaivella toppatakkinsa hihoja, joista löytyy juustoa ja paketti kananugetteja, joita hän alkaa syödä siltä istumalta.

"Kävin vähän varkaissa, hakemassa vähän ruokaa."

Annan keskustelun päätteeksi Jarille neljä euroa tupakka-askiin, jota hän vetäytyy polttamaan aseman ulko-ovien välikköön.

Seurakseen hän saa keski-ikäisen Leenan ja hyvin pienen ja hiljaisen Hiltsun, jonka ikää on mahdotonta päätellä. Ja tietysti Markuksen.

Vartijoita ei ole näkynyt ainakaan puoleen tuntiin, joten porukka saa nauttia savuista rauhassa.

Jututan välillä muitakin aseman ihmisiä, ja asematunneliin hetken päästä sattuessani vastaani kävelevät Hiltsu ja Markus perässään Jari ja vartija-Arto. Kantapeikoille koittaa päivän ensimmäinen häätö.

Tilanne sujuu kuitenkin hyvin rauhallisesti. Arto antaa joukon mennä omaa vauhtiaan ja juttelee niitä näitä Jarin kanssa. Jari myöntääkin, että Arto on ihan reilu jätkä.

Jään juttelemaan Arton kanssa hetkeksi, kun Jari ja kumppanit on saatu pihalle. Käy ilmi, että pihalle häädetyt olivat kaikki vanhoja tuttuja.

Arto kertoo Markuksen olleen se edellisenä iltana asemalta putkaan kannettu kaveri. Rikottu ikkuna ja Markuksen veriset rystyset sopivat samaan tarinaan.

On jo lounasaika, ja aseman toisessa kerroksessa sijaitsevassa Semaforissa muutama porukka keski-ikäisiä miehiä nauttii ravintolan lounasbuffetista. Tarjolla on broileria, salamikiusausta ja erilaisia pannupizzoja. Pienemmissä pöydissä istuu yksinään pari miestä tuopin äärellä ikkunasta pihalla katsellen.

Kaikki asematunnelin liikkeet ovat olleet auki jo monta tuntia, myös Mekci Abdelkaderin vaatekauppa Youcefin. Abdelkader lienee tuttu kasvo lähes kaikille asematunnelia käyttäville, sillä hän myi vielä vuosi sitten tauluja tunnelin käytävän varrella.

Se oli raskasta: viettää pitkät päivät käytävän varrella ja aina aamuin ja illoin kantaa taulut käytävään ja sitten takaisin varastoon.

"Nyt on kiva paikka, täällä on lämmin, mutta kun on lämmin, pitää maksaa lisää vuokraa", Abdelkader nauraa.

Tuttu naama rautatieasemalla on myös 1. Kioskin myyjä Terttu, joka on ollut samoissa töissä jo 17 vuotta. Työn piti olla vain väliaikainen, mutta sitten kului vuosi, toinen ja kolmaskin.

"Nyt on jo ikää niin paljon, etten mä kai tästä mihinkään lähde", hän naurahtaa.

Ja kivaa työ on kuulemma ollutkin. Aseman pääovien suussa on saanut nähdä ihmisiä ja elämää.

"Melkein kaikkea paitsi syntymän ja kuoleman olen nähnyt. Kuolemantapauksiakin on ollut, mutta niitä en ole omin silmin nähnyt."

Kerran häntä itseäänkin on uhkailtu puukolla, mutta "se likka oli niin huumehörhöissä, etten mä sitä pelännyt".

Näin on siis käynyt vain kerran 17 vuoden aikana. Valtaosa asiakkaista on tietenkin tavallisia kunnon ihmisiä. Mutta jotain heillekin on vuosien varrella tapahtunut.

"Ihmisistä on tullut kiireisempiä ja kärttyisämpiä. Vai onko sitä vain itse vanhentunut ja hidastunut?" Terttu pohtii.

Hän ei ole huomioineen yksin.

"Kun kaikki on niin hektistä, asiakkaat odottavat, että kaiken pitäisi tapahtua silmänräpäyksessä", myyntivirkailija Irma Laukkanen toiselta puolelta salia VR:n lipunmyyntitoimistosta toteaa.

Asemahallissa ei ole enää kovin hektistä, kun pääkaupunkiseudulta palaavien työmatkalaisten joukot ovat iltapäivän aikana kotiutuneet takaisin Tampereelle. Asematunnelissa ihmisiä kuitenkin lappaa menemään tasaisena virtana illan pimettyäkin.

Virtaa uhmaavat kaverukset Janika, Jonna ja Anni, jotka istuskelevat tunnelin seinän vierustalla - ihan vaan hengaamassa. Se on heille normaalia ajanviettoa; asematunnelissa tulee istuskeltua yleensä muutaman kerran viikossa parista minuutista pariin tuntiin. Porukan koostumus elää, kun joku lähtee ja joku tulee tilalle.

Tyttöjen istuskeluja eivät ole häirinneet vartijat - eivätkä sen puoleen laitapuolen kulkijatkaan. Heidän takiaan kantapeikkoja ei tarvitsisi ajaa pois.

"Tää nyt vaan on tällainen paikka, missä saa olla, niin kuin mekin ollaan", Jonna tiivistää.

Mitä pidemmälle ilta etenee, sitä vähemmäksi väki asemalla käy. Iltayhdeksän maissa hallin puolelle tulee istuskelemaan kolme siilitukkaista, aggressiivisen näköistä nuorta miestä ja yksi nuori nainen sikspäkkien kera.

He eivät ehdi olla paikoillaan kauan, kun iltavartijat tulevat hätistelemään heitä pihalle. Pientä suukopua syntyy, mutta tuntuu varmimmalta olla pyytämättä kommentteja.

Kello on jo yli yhdentoista, kun tapaan puolalaisen Adela Tarkowskan, joka ei millään malta olla hymyilemättä. Syy on ilmeinen: hän on myöhästynyt junasta.

Adela on matkalla Lahteen, jossa hän opiskelee. Hän lensi aiemmin illalla Lontoosta poikaystävänsä luota, mutta kone oli myöhässä eikä juna odottanut. Seuraava juna etelään lähtee kello 4.35.

"Joudun nukkumaan ensimmäistä kertaa elämässäni rautatieasemalla. Nauroimme vasta poikaystäväni kanssa Lontoon Victoria-asemalla notkuneille puolalaisille, ja nyt olen samassa tilanteessa", hän nauraa.

Hymy muuttuu epäuskoisemmaksi, kun hän kuulee, että asema menee kiinni jo yhdeltä. Vartijat ovat sulkeneet asematunnelin jo yhdeltätoista.

"Ja sittenkö minut potkitaan pihalle? En lähde minnekään, ulkona on liian kylmä. Eivät kai he voi minua hakata, olemmehan Suomessa?" Adela pohtii ja pyytää sitten neuvomaan hänet jonnekin, missä odottaa junaa lämpimässä.

Aseman ulkopuolella meitä vastaan tulee vanha tuttumme Leena, matkassaan kaksi horjuvaa miestä, joita tekisi mieli kutsua ikävästi vanhoiksi juopoiksi. Leena haluaa, että otamme kuvan hänestä ja toisesta miehestä, jota hän kutsuu elämänsä rakkaudeksi - rakkaansa nimeä hän ei tosin saa mieleensä. Miehen puheesta ei saa selvää, mutta innostunut hän ei kuvaamisesta selvästikään ole.

Liukenen kohteliaasti paikalta, ja Leena kavaljeereineen jatkaa matkaansa asemalle päin. Adela tyytyy pizzeriaan, joka on auki aamuviiteen, ja minä käännyn takaisin asemalle Leenan jalanjäljissä.

Leena istuu tutulla paikalla aseman pääovien välikössä tupakalla ja viittilöi seuraansa. Puhe on puuroutunut huomattavasti sitten aamupäivän.

"Täällä se mummo istuu, eikä anna periksi", hän tiivistää.

Leenan puhetta on välillä vaikea seurata, mutta hän muun muassa esittelee uutta hattuaan, kertoo kuinka hän pelastautui lauantaina palavasta talosta, miten hän ei ole ollut ikinä vankilassa, ja miten hänellä on äijä Espoossa, mutta vittuilkoon se siellä aikansa kuluksi.

Iloinen ja ystävällinen Leena herkistyy hetkiseksi, kun muistaa edesmennyttä ystäväänsä - yhtä monista.

"Se Hate teidän olisi tarvinnut kuvata. Mun kaveri Harri kuoli tuonne vessaan. Harri perkele, syntynyt 30.9.1971, tuolta löysivät siivoojat", Leena kertoo liikuttuneena.

Tupakka palaa loppuun, ja Leena siirtyy aseman puolelle jututtamaan Rovaniemen-junaa odottavia pietarsaarelaisia eli "norjalaisia". Hetkeä myöhemmin hän astuu aseman edessä taksiin mukanaan kaksi kavaljeeriaan.

Hieman ennen kello yhtä asema on jo aivan tyhjä. Vain muutama ihminen kulkee asemahallin läpi kohti laitureita. Illan viimeinen juna lähtee kello 1.15 Seinäjoen ja Oulun kautta Rovaniemelle.

Kello 1.17 vartijat saapuvat ja laittavat ovet lukkoon.