Täydellisyyttä tavoitellessa

Katsoin ystävän kanssa leffaa Stepfordin naisista. Tässä elokuvassa naiset muutettiin täydellisiksi aviovaimoiksi. Ulkonäkö oli huoliteltu, vaatteet kauniit, hiukset laitettu. Miehet täysin tyytyväisiä vaimoihinsa, lapset tyytyväisiä äitiinsä. Kaikki oli yhtä hymyä ja kaikkialla siistiä.

Kuinka autuasta, mutta kuinka monen kohdalla totta? Tokihan joku saa ulkoisesti pidettyä kyseiset asiat kuosissaan - kunnes palaa loppuun. Joku mietelause sanookin, että kaikki oli kunnossa siihen asti, kun ambulanssi tuli pihaan.

Ei tarvitse olla kotiäiti saadakseen hermoromahdusta. Vaativa työ, jonka antaa täyttää koko elämän, ajaa varmasti saman asian.

- - -

Kuinka pitkälle täydellisyyden tavoittelussa saa mennä? Tai lähinnä kuinka pitkälle voi mennä, ettei se ala tuhoamaan itseä ja ihmissuhteita? Täydellisyyden tavoittelu voi olla hyväksi ehkä siinä tapauksessa, että se antaa motivaation saavuttamaan jotain. Raja pitää kuitenkin vetää johonkin.

Jos odottaa itseltään kohtuuttomia, kuinka käy muihin kohdistetuille odotuksille? Odottaako myös muilta täydellisyyttä, vai onko sitä pelkästään itseään kohtaan liian ankara? Entä kuinka nämä odotukset siirtyvät lapsiin?

He peilaavat sitä huolettomuutta päivittäin, mitä täydellisyyden tavoittelijan on vaikea sietää. Itse kohdistan usein itseäni kohtaan liian suuria odotuksia, jotka tyttöni varmasti aistii ja alkaa omaksua, jollen tee asialle mitään. Aika hyvin pystyn pitämään suuni kiinni, mutta kyllä tyttö aikaa myöten alkaa nähdä toimintamalleja, jotka mahdollisesti siirtyvät häneen.

Täydellisyyden tavoittelijan silmin koti on harvoin tarpeeksi siisti tai leipomukset tarpeeksi hyviä. Selityksiä kyllä riittää. Miksi sitä sitten pitää olla niin ankara itselleen? Jotta muut hyväksyisivät? Vai peitteleekö sillä jotain?

Ja kumpihan sitten on parempi: se, että minä olen rento, kuitenkin huolehtien sopivassa määrin ympäristöstäni ja itsestäni, vai se, että ulkoapäin kaikki on hyvin, mutta olen ärtynyt ja minulla on vaikeuksia nauttia elämästä?

- - -

Tärkeintä on, kuinka paljon tähän asiaan liittyvät ajatukset estävät elämistä. Ja haluaisinko minä, että puolisoni olisi sitten kaikkea sitä mitä haluan, tekisi minulle juuri niitä asioita, mitä minä haluan - kohtuuttomia sellaisia? Olisihan se alkuun melko nautittavaa, mutta mitä tavoiteltavaa jäisi jäljelle? Missä olisi jännitys? Entä kuinka kävisi minun oman kehitykseni? Elämä olisi itsestäänselvyys.

Osan näistä syyllisyyden tunteista voisin pahoina päivinä vaihtaa täydelliseen harmoniaan, jos sellaista kaupattaisiin. Mutta loppujen lopuksi kaikista ihaninta tässä elämässä on se itsensä kanssa kasvaminen, eikä se onnistu ilman ärsykkeitä. Minusta kuitenkin tuntuu, että haluan taistella omat taisteluni luonteenvirheellisyyksien kanssa - vaikka se satuttaisikin välillä.

Tahdon pitää itselläni sen poltteen, joka kehottaa elämään, löytämään uutta tässä maailmassa, mutta kertomaan myös, milloin on aika jarrutella.

Katja Pellikka-Mikkonen