Rahoitusvajemössöä, olkaa hyvä!

Suomen humanistiset tiedekunnat kärsivät rahoitusvajeesta, oppiaineiden lopettamisesta sekä sulauttamisesta poikkitieteellisiin laajoihin kokonaisuuksiin. Tieto ei kulje ja leimallisin tunnelma on epävarmuus. Opetusta vähennetään ja kursseja perutaan.

Tampereella halutaan siivota pienet sisäänotot pois. Vaikka koulutusuudistusta perustellaan rationaalisella retoriikalla, kyse on myös rahasta ja poliittisista valinnoista. Vaikka tarkoitus olisi mikä ja rahoitusvaje yliopiston yhteinen ongelma, vaikuttaa siltä, että vaje iskee erityisesti humanistisiin aloihin, joilta löytyy paljon nykytilanteessa karsastettuja pieniä oppiaineita. Tampereen yliopiston tilanteesta voi sanoa varmaksi sen, että jos jokin pieni oppiaine sulautetaan isoon kandiin, eikä aineelle tule maisteriohjelmaa, aine on kuollut.

Laaja-alaiset tutkinto-ohjelmat eivät ole huono idea. Niitä on linjattu tehtävän “sinne, missä se on järkevää", samoin kuin 40 hengen minimisisäänottoja. Rakenneuudistuksessa mennään kuitenkin liikaa rakenteiden ehdoilla. Tieteenalaidentiteetit ovat usein vahvempia kuin rakenteet, joiden ehdoilla puristetaan poliittisesti korrekteja paketteja.

Jotkut aineet ovat pieniä yksinkertaisesti siksi, että yhteiskunta ei tarvitse alan osaajia paljoa, mutta se kuitenkin tarvitsee juuri tarkan alan osaajia eikä poikkitieteellistä mössöä. Tämä on helppo ymmärtää ajattelemalla esimerkiksi kieliä. Eikä yksittäisen kielen sisällä ole sama, onko filologi vai käännöstieteilijä. Historia ja filosofiakaan eivät ole edes perusopintojen verran sama asia, vaan niiden opiskelijat mieltävät toimivansa hyvin erilaisilta opiskelupaikkamarkkinoilla.

En olisi huolissani, ellen tuntisi kansallista ja kansainvälistä koulutuspoliittista kontekstia. Euroopassa leikataan humanistisilta aloilta, viimeisimpänä Ison-Britannian päätös leikata radikaalisti nimenomaan humanistis-yhteiskuntatieteellisen koulutuksen julkista rahoitusta. Kun tehdään valintoja välttämättömyyksinä perusteltujen taloudellisten pakkojen ja kvantitatiivisesti mitattavan “konkreettisen, näkyvän hyödyn" perusteella, humanistiset tieteet asettuvat tarvehierarkiassa alimmiksi.

Ikuisuuden näkökulma ei heti tunnu relevantilta koulutuspolitiikan ollessa kyseessä. Punnitessa ihmistieteiden olemusta ajatusleikki ikuisuudella voisi kuitenkin tuoda tuoretta näkökulmaa putkiajatteluun, joka katsoo tiedettä kvartaaleissa ja kyttää idioottivarmasti mitattavaa määrällistä tulosta.

Tiina Heikkilä

Tamyn hallituksen kopo-vastaava

Kirjoitus luettavissa myös tamyblogi.wordpress.com