Tutiskaa kalapuikkoviikset

Herranjumala, siitä tulee kuluneeksi 30 vuotta", huudahtaa tiedotusopin yliassistentti Iiris Ruoho ja katsoo hymyillen ulos työhuoneensa ikkunasta. Siellä räkittää kevätaurinko.

Vuonna 1982 järjestettiin ensimmäiset Naiskulttuuripäivät Tampereella. Silloin moni asia oli toisin kuin nyt.

E.T. pyöri leffateattereissa, kodeissa opeteltiin käyttämään VHS-nauhureita. Permanentti ja Leviksen viisnollaykköset olivat muotia. Mauno Koivisto valittiin Suomen presidentiksi, keväällä avattiin Helsingin metro.

Vuonna 1982 naisilla oli mistä taistella.

Isyyslomat oli saatu muutama vuosi sitten lakiin, mutta naisen oli edelleen otettava miehen sukunimi avioituessa. Vasta 1986 nainen sai pitää oman nimensä naimisiin mennessään. Ja vaikkapa tasa-arvolaki, jossa on periaate samasta palkasta, säädettiin vasta vuonna 1987.

Naiskulttuuripäivät oli järjestetty jo kerran Helsingissä, ja Tampereen piti saada omansa. Naiskultturipäivien järjestäminen kokosi yhteen erilaisia ja eri-ikäisiä naisia. Mukana oli seurakunta, eri puolueiden naisryhmiä, yhdistyksiä ja tutkijoita.

"Ylioppilaskunta oli silloin vain yksi järjestäjistä. Laaja pohja kuvastaa hyvin sitä aikaa. Naisliike oli silloin aktiivinen", Iiris Ruoho kertoo.

Ruoho itse oli juuri valmistunut sosionomiksi ja haki lukemaan sosiologiaa. Hänellä oli tukka takana ja elämä edessä.

"Minä tulin mukaan en niinkään opiskelijana vaan naisliikeaktivistina", Ruoho kertoo.

Sillä feministi Ruohosta tuli paljon ennen kevättä 1982.

Kenkätehtaan tyttö

"Nopeasti, jo tyttösenä, huomasin sukupuolijärjestelmän olemassaolon, vaikka enhän minä sitä osannut silloin analysoida.

Olin sellainen voimakasluonteinen lapsi, ja jouduin poikien kanssa kahnauksiin. Annoin vaikka köniin, takaisin samalla mitalla", Ruoho sanoo ja katsoo tiukasti silmiin.

Lisäksi hän sanoo äitinsä vaikuttaneen feministiseen heräämiseensä. Ruohon äiti oli yksinhuoltaja ja työpaikallaan kenkätehtaassa pääluottamusmiehenä.

Aika oli otollinen. 1970-luvun henki oli hiipuva, mutta edelleen vahva taistolaisuus. Ruoho alkoi toimia vasemmistolaisessa politiikassa. Nuoren aktiivin huomio kiinnittyi siihen, että hän sekä muut naiset tuntuivat kelpaavan järjestöissä vain avustajanpaikoille.

"Että me olemmekin aina vain kahvinkeittäjiä. Huomasimme miesvallan järjestöjen sisällä. Sieltä se lähti", Ruoho sanoo.

Sen jälkeen Ruoho alkoi opiskella naiskysymystä, perustaa naisryhmiä, tehdä teatteria muiden naisasialiikkeen aktiivien kanssa.

Ruoho sanoo, että hän kantaa mukanaan poliittista ja työväenluokkaista taustaansa. Hän onkin kritisoinut, että feminismistä on tullut vain akateemisten naisten filosofointia, ja se on irtaantunut arjesta.

"Minulle naisten aseman parantaminen yhteiskunnassa oli tärkeintä ja on edelleen. Jos huomaan, että naista sorretaan sen takia, että hän on nainen, nousee kiukku.

Näen aika helposti valtakuvioita, mikä johtuu varmaan taustastani. Ja naisten välilläkin on valta-asemia, ei ole yhtä naiseutta! Luokan käsite on minulle myös tärkeä. Luokka on muutakin kuin taloudellisia eroja. Se on kulttuuria ja symboliikkaa", Ruoho selittää.

Alullepanija

Ruoho on ollut kantava voima tamperelaisessa tiedotusopillisessa naistutkimuksessa.

Ruoho alkoi tutkijaksi 1990-luvun alussa tutkimalla sitä, mikä ei sen ajan vakavia tutkijoita kiinnostanut: populaarikulttuuria. Ruoho tutki päivittäissarjoja, ensin esimerkiksi Ruusun aikaa, sitten Dallasia.

Artikkelissaan Saippuoiden feministinen kritiikki vuodelta 1994 hän argumentoi näin: "Feministinen tutkimus toistaa yhtälöä saippua-ooppera=feminiinisyys=massakulttuuri. Näin tehdessään tutkimus piilottaa naisten keskinäisissä suhteissa ilmenevän epäsymmetrian. Naisten ja saippuoiden yhdistäminen on poliittinen teko, jonka seuraukset on tiedostettava. Saippuaooppera on lopulta yksi sukupuoliteknologia."

Sen jälkeen toimittajat soittivat jatkuvasti ja kysyivät, miksi Kauniit ja rohkeat onkaan niin suosittu.

Feministisiksi innoittajikseen Ruoho mainitsee Aino Saarisen sosiologian laitokselta ja Irma Kaarina Halosen tiedotusopin laitokselta.

Myöhemmin Ruoho itse on ollut monen innoittaja.

"Opettajana olen varmaankin ollut jollekin esikuva. Mutta täytyy myös tunnustaa, että ajat muuttuvat."

Ruohon mukaan feministisestä tiedotustutkimuksesta on tullut oma saarekkeensa, "ghetto". Feminististä tutkimusta on vähätelty ja tutkijat leimattu suppean alan tutkijoiksi.

Aina feministi

Ruoho on ollut piikki kalapuikkoviiksien lihassa jo nuoresta lähtien. Myöskään tiedotusopin laitos ei ole säästynyt myrskyiltä.

Kun Ruoho palkattiin assistentin virkaan 1992, hänelle ei osoitettu omaa työhuonetta. Hän aloitti kapinan teippaamalla oveensa Virginia Woolfin sanat siitä, että naisella on oltava oma huone ja rahaa voidakseen kirjoittaa.

Ruoho on ollut vaatimassa selvitystä laitoksen tasa-arvoisuudesta ja kritisoinut sitä, että viime vuosiin saakka laitoksella ei ole ollut yhtään naisprofessoria; edelleen suhde on 8-2.

Mutta naisillahan on jo asiat vallan hyvin. Mihin feminismiä enää tarvitaan?

"Ei feminismi todellakaan ole mennyttä päivää, päin vastoin", Ruoho puuskahtaa.

"Puheen tasolla nyt on kova huoli miehistä, mutta se on vain puhetta. Jos katsoo mitä tahansa tilastoja, puhuvat ne vastaan. Naisten on edelleen esimerkiksi vaikea edetä urallaan.

Tuntuu, ettei enää saa puhua naisten puolesta, ja siksi on tapahtunut suorastaan takaisku."

Ruoho ei ole luopunut naisnäkökulmasta tutkimuksessaan. Viimeisin iso projekti koski naistoimittajien asemaa. Median sukupuoli osoittautui hyvin maskuliiniseksi. 2010-luvullakin naispäätoimittaja on harvinaisuus.

"Johtajan malli on edelleen hyvin miehinen. Johtopaikalla oleva nainen joutuu edelleen erityisen tarkkailun kohteeksi", Ruoho sanoo.

Median sukupuolesta Ruoho luennoi myös huhtikuisilla Naiskulttuuripäivillä.

Palataan vielä hetkeksi kevääseen 1982. Pelkäsivätkö pojat naisasialiikkeen naisia?

Ruoho sanoo, ettei muista sellaisesta, vaikka yliopistolla oli silloin"tosi radikaali" akkaryhmä. Se järjesti performansseja alakuppilassa.

"Hei nyt mä muistankin! Naiskulttuuripäivien bileisiin, ainakaan niihin ensimmäisiin, ei saanut tulla miehiä, ja tästä tuli kahnausta", Ruoho hihkaisee.

"Se kertoi hyvin siitä ajasta. Ei haluttu miehisiä katseita ja haluttiin tehdä jutut naisten kesken."

Nyt Naiskulttuuripäivien ohjelma on kaikille avointa, ja naistutkimus tutkii nykyisin myös miehiä.

Verna Leinonen, teksi &
Heta Hassinen, kuva
Jutussa on käytetty lähteenä Iiris Ruohon artikkelia Ero minussa feministinä ja tutkijana (2007).

Naiskulttuuripäivät: "Pidä ääntä"

Tamyn 30. Naiskulttuuripäivät järjestetään teemalla "Pidä ääntä". Ohjelmassa on muun muassa workshoppeja, joissa tehdään improvisaatioharjoituksia ja opetellaan bloggaamista ja verkostoitumista.

Juhlavuoden kunniaksi päätalon yläaulaan kootaan näyttely Naiskulttuuripäivien julisteista vuosien varrelta, ja lauantaina Tilanne-galleriassa tarjoillaan kakkua 30-vuotiaan tapahtuman kunniaksi.

Naiskulttuuripäivillä luennoivat politiikan tutkija Jiri Nieminen otsikolla "Feminismin haasteet Suomessa" ja tiedotusopin dosentti Iiris Ruoho aiheesta "Median sukupuoli".

Naiskulttuuripäivien koko ohjelma löytyy Tamyn nettisivuilta ja Naiskulttuuripäivien Facebook-tapahtumasta.

Naiskulttuuripäivät 7.-9. 4.