Join sammuakseni

En voi ehkä väittää koskaan olleeni rapajuoppo, koska ottopäiviä ei yleensä ollut viikossa kahta enempää.

Alkoholi hallitsi tästä huolimatta elämääni siinä määrin, että usein yli puolet viikosta kului joko humalassa tai humalan jälkivaivoja potien. Ei ollut harvinaista, että maanantaiaamuisin nousu painajaisista täysin kangistuneena oli täysimittaiselta sodalta tuntuvaa taistelua, ja silloin tällöin tahto joutui antautumaan olotilalle.

Sellaisina hetkinä koko alkoholinkäyttö näytti aivan järjettömältä, mutta lähes poikkeuksetta uuden perjantain koittaessa oli kaikki kärsimys unohtunut, ja pieni nousuhumala tuntui oikein houkuttelevalta.

Sen sijaan, että ongelmani olisi ollut kokoaikainen viinanhimo, oli kompastuskiveni se, että kun otin, otin kunnolla. Jollain tasolla tiedostin jo aloittaessani tarvitsevani juomaa sammumiseen asti, ja siksi pidin huolen siitä, että juotavaa riitti.

Olutpullot ja viinilasit hupenivat muuten hidasliikkeisen miehen kurkkuun ällistyttävää tahtia, ja jos jostain syystä tuli kiire, juomat oli juotava äkkiä loppuun takapotkua pidätellen. Samalla kun päähän noussut etanoli loi hilpeää mielialaa, kasvoi pakonomainen tarve saada lisää. Usein tämä johti täydellisen pimeyden kautta siihen, että olin seuraavana aamuna herätessäni edelleen kännissä, ja tarve kääntää promillet uuteen nousuun oli kaiken järjen ohittava.

Vuosien saatossa sattuneet useat tavaroiden hukkaamiset, lievät tapaturmat ja erityisesti monipäiväisiksi yltyneet lamaannustilat, rahanmenosta puhumattakaan, johtivat joitain kertoja päätökseen lopettaa ryyppääminen lopullisesti. Kaksi kertaa onnistuin pysyttelemään kuivilla seitsemisen viikkoa, mutta lopulta laivalle lähteminen tai jokin muu ehdollistava tilanne sai minut ratkeamaan. Tämä vähensi pitkäksi aikaa motivaatiotani edes yrittää, kunnes kesällä 2010 tajuntaani alkoi hiipiä entistä vahvempi käsitys juomiseni ongelmallisuudesta.

Yleistyneet vihlomiset päässäni ja ajatukset lopettamisesta eivät silti saaneet ryyppäämistäni oleellisesti vähenemään, ennen kuin elokuun puolivälissä iskeytyi viimeinen niitti.

Olin viettänyt perjantai-illan tuhdissa tuiterissa ja kotiintulotapani pystyin päättelemään vain lompakosta löytyneestä taksikuitista. Ei siis vielä mitään erikoista. Ehdin lauantain aikana selvitäkin täysin, ja päätin lähteä viettämään myöhäiskesän iltaa kavereideni kanssa puistoon. Varasin tuttuun tapaan mäyriksen juotavakseni, ja ilta sujui mukavasti jutustellen ja olutta lipittäen.

Kahdentoista pullon huvettua lähdin oikein mukavassa huumassa tapaamaan baariin toisia kavereitani. Hämärä muistikuvani on, että joku intoutui tarjoamaan shotteja, ja sitten vetikin jo pimeäksi.

Seuraavan kerran havahtuessani istuin bussipysäkillä. Pian huomasin, ettei minulla ollut enää lompakkoa, puhelinta eikä edellisenä iltana mukanani ollutta reppua. Yllättävää kyllä kotiavaimeni olivat jotenkin siirtyneet repusta housujeni taskuun, mutta laskuhumalainen hätääntymiseni oli valtaisa. Lähdin hädissäni hortoilemaan pitkin katuja tavaroita etsien, kunnes väsähdin nurmikolle, johon nukahdin useaksi tunniksi.

Herättyäni maailmanlopulta tuntuvaan heikotukseen päätin, että viisain vaihtoehto olisi raahautua junaan ja yrittää päästä paikkaan, jossa todennäköisesti olisi tuttuja kotona. Muutamien välilevähdysten siivittämänä tämä onnistui, ja sain tuttujeni avulla suljettua korttini ja puhelinliittymäni, noin kaksitoista tuntia kadottamisen jälkeen.

Pääsin illan tullen kotiinkin, mutta maanantaille sovitusta työkeikasta huolimatta vietin seuraavat kolme vuorokautta täydessä voimattomuuden kaamoksessa kotoani poistumatta, tietokoneeni ainoana yhteytenä muihin ihmisiin.

Samankaltaisia kaamoksia olin kyllä kokenut aikaisemminkin, mutta tällä kertaa tuntui selkeämmin kuin koskaan, että olin saanut tarpeekseni. Aikaisemmista epäonnistumisistani tiesin, että hätäinen päätös juomisen lopettamisesta ei välttämättä johtaisi mihinkään, joten luovuin kaikesta yrittämisestä, ja päätin vain katsoa itseäni kärsimässä sängylläni monen päivän ajan.

Ajattelin, etten laittaisi mitään kuntoon, ennen kuin pahin oloni olisi to della ohi, ja viikko vierähti puoliväliinsä kärsien ja koko hulluutta ajatellen. Torstaina viimein tein varovaisen ylösnousemuksen ja lähdin ostamaan kaverini avustuksella uutta puhelinta. Samalla sain tietää tulevasta puhelinlaskustani, jossa olisi yli sata euroa odotettua enemmän maksettavaa.

Jo perjantaina olin istumassa muiden seurana baarissa, nyt vain vesilasi edessäni. Parin kuukauden ajan koin usein viikonloppuisin ehdollistunutta tarvetta lähteä ryypylle, mutta yllättävän helposti sain vastalääkkeenä palautettua edellisen kerran kauhut mieleeni. Muuten koetin olla ajattelematta koko asiaa liikaa.

Ryyppytapahtumissa mukana ollessani alkuvaihe vaati usein jonkinasteista lujuutta, mutta toisten humaltumista katsellessa mieliteot kaikkosivat tehokkaasti. Pikku hiljaa alkoholittomuudesta alkoi tulla minulle samanlainen tapa, kuin mitä ryyppääminen oli ennen ollut.

Nyt on mennyt yli seitsemän kuukautta ilman alkoholia. En enää näe säännöllisiä unia viinaan ratkeamisesta, niin kuin näin monen kuukauden ajan. Nukkuminen on kuitenkin korvannut suuren osan baareissa vietetystä ajasta.

En edelleenkään ole tehnyt päätöstä lopullisesta selvänä pysymisestä, mutta ajatus alkoholiin kajoamisesta tuntuu yhä oudommalta, varsinkin kun olen huomannut pään menevän riittävän sekaisin ilmankin. On myönnettävä, että kuivilla pysyttelemiseen on tullut pientä piilotettua ylpeyttäkin. Monet ryyppyreissuihin liittyvät tarinat huvittavat silti edelleen suuresti, ja saatan vitsillä ehdottaa pämppäämään lähtemistä, vaikkei alkoholia tee enää juurikaan mieli.

Tuntuuko elämä minusta sitten paremmalta ilman alkoholia kuin juodessa? En oikeastaan osaa sanoa, ja asian merkitys on vähentynyt selvänä pysymisen muututtua tavaksi.

Minusta vaikuttaa, että kaikki alkoholinkäytöstä aiheutuvat mielialat ja hieman jopa mielentilat puskevat lopulta itsensä läpi selvinkin päin vähän eri rytmillä. Ehkä vain järki pysyy paremmin päässä, kun olotilansa tiedostaa selkeämmin. Toisaalta todellisuuden kohtaaminen sellaisenaan on joskus järkeä koettelevaa puuhaa. Olen myös vakuuttunut, ettei kenestäkään saa tehtyä viinatonta väkisin, koska en olisi itsekään päätynyt luopumaan alkoholista, ellen olisi pelästyttänyt itseäni ryyppäämällä tarpeeksi.

Eero Varje, teksti

Etanoli on myrkkyä

Etanoli eli etyylialkoholi on muun muassa alkoholijuomissa käytettävä myrkyllinen, antiseptinen aine.

Etanoli on niin myrkyllistä, että kemikaalilain mukaan alkoholijuomat pitäisi varustaa pääkallomerkillä aivan kuten muutkin hengenvaaralliset kemikaalit. Kemikaalilaissa alkoholin myrkyllisyys on kierretty siten, ettei laki koske juotavaksi tarkoitettuja alkoholijuomia.

Alkoholi saattaa aiheuttaa voimakkaan, vaikeudeltaan opiaattiriippuvuutta vastaavan fyysisen ja psyykkisen riippuvuuden. Alkoholin vieroitusoireet voivat kuitenkin olla jopa hengenvaaralliset, toisin kuin nikotiinin ja opiaattien.

Kun alkoholi palaa kehossa, se tuottaa soluille myrkyllisiä, syöpää aiheuttavia ja elimistöä vanhentavia aldehydejä.

Gramma alkoholia sisältää energiaa lähes yhtä paljon kuin gramma rasvaa. Koska kehossa oleva etanoli estää muiden ravintoaineiden hyväksikäytön, ylimääräiset kalorit varastoituvat helposti rasvakudokseen.

Alkoholin liikakäyttö ja ylipaino ovat merkittävimpiä suomalaista kansanterveyttä uhkaavia tekijöitä.

7—8 ravintola-annosta illassa aiheuttaa miehillä testosteronipitoisuuden romahtamisen yhteen viidesosaaan.

Alkoholi sekoittaa keskushermoston säätelymekanismeja ja aiheuttaa masentuneisuutta. Terveelläkin ihmisellä alkoholinkäyttö vaikuttaa keskushermoston kemiaan. Mieliala laskee käyttöä seuraavana päivänä, mutta korjaantuu krapulan väistyessä.

Masennustilaa ei milloinkaan saisi lääkitä alkoholilla. Alkoholi sotkee samaa välittäjäainetoimintaa, jota pitkäjänteisellä masennuksen lääkehoidolla yritetään hoitaa kuntoon.