Tampere punk city

Mitä punk on? Ensimmäisenä tulee mieleen epämääräisiä käsitteitä: vapaus, elämäntapa, musiikki, tee se itse -ajattelu ja systeemiä vastaan taisteleminen.

Mutta mitä nämä asiat oikeastaan tarkoittavat? Asiaa on kysyttävä punkkareilta itseltään. Siihen paras paikka lienee Vastavirta-klubi, joka laitettiin vuonna 2005 pystyyn talkoovoimin.

Ovella on ensimmäisenä vastassa ystävällisen näköinen portsari Kari Larmila. Hän sanoo pyörineensä Tampereen punk-piireissä vuodesta 1977. Kuulostaa lupaavalta. Ilmeisesti täällä siis todella on punk-piirejä.

"Ilman muuta on, ja toiminta on Tampereella itseasiassa aika vireää. Bändejä on paljon."

Oven suussa istuu kaksi nuoren näköistä tyttöä, jotka myyvät lippuja illan keikalle. Larmila osoittaa toisen turkistarhausta vastustavaa kangasmerkkiä. Luen tekstin. “Yksikään ei ole vapaa, ennen kuin kaikki ovat vapaita".

"Tuommoinen poliittisuus on lisääntynyt sitten alkuaikojen", Larmila kertoo.

Kangasmerkkityttö vahvistaa asian. Hän kertoo, että paikalliset punkkarit ovat aktiivisesti mukana esimerkiksi talonvaltauksissa. Juuri sen enempää hän ei kerrokaan. Nimeään hän ei halua julkaistavan.

Huomio numero yksi: Larmilaa lukuunottamatta ihmiset vastaavat kysymyksiin nihkeästi. Punkia rakastavien ihmisten on helppoa määritellä punk vapaudeksi. Vapaus käsitteenä on kuitenkin niin moniulotteinen, että joko viikonloppuillat ovat huono hetki käydä siihen käsiksi, tai sitten se on niin kokonaisvaltainen tunne, ettei sitä moni ole määritellyt yksityiskohtaisesti edes itselleen.

Punkin analysointi on niin yleistä, että klisee ei ole enää punk vaan sen selitysyritykset. Olen pohtinut punkin olemusta kymmenen vuotta. Vaikuttaa siltä, että tuolla aatteella, ideologialla ja elämäntavalla ei ole yhtä objektiivista ilmenemismuotoa.

Nykyään Vastavirralla järjestetään huhujen mukaan enemmän keikkoja kuin missään muualla Suomessa. Suuri osa keikoista on punkia. Niin tänäänkin.

"Helsingissä on tietysti enemmän punk-toimintaa, mutta siellä homma on hajanaisempaa kuin täällä. Tampereella toiminta on keskittynyttä ja kaikki tuntevat toisensa", tamperelaisen Viharikos-yhtyeen laulaja Jonathan Roberts kertoo.

Tänään Vastavirralla soittaa monta hardcore-punkbändiä. Illan aloittaa Viharikos. Tupa on täynnä ihmisiä.

Yrityksistä huolimatta haastateltavien saaminen tuntuu vaikealta. Vaikutammeko liian virallisilta, ärsyttäviltä, ulkopuolisilta vai ovatko ihmiset vain niin humalassa?

Kameraan ja sen käyttäjään suunnataan epäileviä katseita. Epäselväksi jää, onko kyse enemmän ennakkoluuloista toimittajia kohtaan vai halusta olla omassa piirissä ilman ulkopuolisia tilanteen taltioijia.

Tuntuu siltä, että ihmiset enemmän pelkäävät kameraa kuin halveksuvat sitä. Niinhän on toisaalta lähes kaikkialla. Kameran kanssa on vaikeaa sukeltaa porukkaan. Vaikka itsetunto olisi kohdallaan, kamera saa myös punkkarin paljaaksi ja vaivautuneeksi.

Illan edetessä tulen siihen tulokseen, että on parempi luopua yrityksestä käydä virallisia haastatteluja. Ilman toimittajalehtiötä käyn keskusteluja, jotka ovat pakottomia ja suunnittelemattomia. On pakko sukeltaa tilanteeseen - se on punkia.

Kysymykseen siitä, mitä punk on, tulee Vastavirrallakin ennalta-arvattuja vastaksia. Yksi kertoo, että se on elämäntapa. Toinen määrittelee sen vapaudeksi. Kun tiedustelen, millaisesta elämäntavasta siinä sitten on kyse tai mistä punkkarit ovat vapaita, en saa enää vastauksia.

Ehkä se onkin jokin määrittelemätön yleinen tunnetila, kuten flamencossa duende: selittämätön hurmos, joka ilmestyy yllättäen eikä sitä voi pukea yhteen hahmoon.

Eräs ystäväni luonnehtii punkia rosoisuudeksi ja viimeistelemättömyydeksi. Hiotun vastakohdaksi. Punk lienee siis edelleen kapinaa, mutta kapinan muodot muuttuvat.

Nykyään ulkomuoto ja rosoinen kielenkäyttö eivät shokeeraa tai muuta systeemiä, sillä punk ei ole Suomessa enää uhka systeemille. Punkkarit elävät omassa maailmassaan systeemin sisällä. En tiedä, onko se vapautta. Onko se?

Ainakin punkkarit koodaavat itsensä ryhmän jäseniksi edelleen vahvasti ulkonäön perusteella ja meno on klassisen villiä ja vauhdikasta.

Nuori, puhelias nainen tupeeratussa tukassa kertoo, että he ovat tulleet isolla porukalla eri kaupungeista ainoastaan nähdäkseen ystävänsä bändin keikan. Bändin laulaja on tupeerannut naisen tukan.

"Mä pyysin, että tee mun tukalle jotain, joten se tupeeras sen", nainen virkkoo iloisesti ja nauraa.

Ajatus yhteisöllisyydestä välittyy yleisestä tunnelmasta, vaikka kaikki eivät tunnukaan haluavan päästää meitä ulkopuolisia osaksi tätä yhteisöä.

Viimein saan myös johtolangan, joka tuo lisää lämpöä mielikuviini punkista.

Pyytäessäni punkkarimiestä haastateltavaksi, hän ihmettelee ensin mikä hänessä on niin kiinnostavaa. Sen jälkeen hän kysyy minulta vastakysymyksen: "Eikö me voitais olla vaan ystäviä?".

Aino Sepponen, teksti
Heikki Pölönen, kuva

Kirjoittaja on paljasjalkainen pispalalainen, joka yläasteikäisenä uskoi ymmärtävänsä kaiken anarkismista.

Professori Howard Jacobs on hihamerkitty mies

Howard Jacobs oli parikymppinen Cambridgen yliopiston opiskelija, kun punk-kulttuuri alkoi 1970-luvun loppupuolella levitä Lontoosta ympäri Isoa-Britanniaa. Mies ihastui välittömästi musiikin kapinallisuuteen.

Sen jälkeen punk tuntuu seuranneen Jacobsia, minne ikinä hän on mennytkin. 80-luvun alussa Jacobs jatkoi akateemista uraansa Los Angelesissa. Samoihin aikoihin myös punk-skenen pääpaino siirtyi Yhdysvaltoihin.

Vuonna 1996 Sex Pistols teki paluun esiintymislavoille. Comeback-kiertueen avauskeikka oli Hollolassa, ja hieman aiemmin Suomeen muuttanut Jacobs oli yleisössä.

"Mielestäni siitä alkoi punkin kukoistuskausi myös Suomessa. Sen jälkeen ilmapiiri koko maassa on muuttunut avoimemmaksi."

Nyt Jacobs on kansainvälisesti arvostettu molekyylibiologian professori Tampereen yliopistossa. Suomessa hän tuli koko kansalle tutuksi viimeistään astellessaan tyylilleen uskollisesti kiltissä ja maihareissa Linnan juhliin vuonna 2009.

Jacobs korostaa, ettei halua leikkiä mitään punk-kulttuurin puhemiestä. Mahdotontakin se hänen mielestään olisi, koska liike on syntymänsä jälkeen muuttunut jatkuvasti ja jakautunut yhä pienempiin alakulttuureihin. Näitä alakulttuureja jakavat niin pukeutuminen, musiikkityylit, poliittiset näkemykset kuin taidekin.

"Lech Kowalskin ohjaamassa 1970-luvun lopun punk-liikettä käsittelevässä D.O.A. -dokumentissa punk määriteltiin aika hyvin. Dokumentin mukaan punk on sitä, että on pokkaa kulkea kaduilla näyttäen mahdollisimman naurettavalta", Jacobs kertoo.

Nyt Suomikin alkaa olla maa, jossa on vaikeaa shokeerata pukeutumisella. Jos kaikki saavat muutenkin olla sellaisia kuin ovat, niin tarvitaanko punkia enää mihinkään?

"Pukeutuminen on yksi tapa näyttää olevansa punk-heimon jäsen ja että on vapaaehtoisesti valinnut vaihtoehtoisuuden. Moni punkkari on aina kokenut olevansa jollain tavalla ulkopuolinen. Punk tarjoaa heille mahdollisuuden kuulua johonkin ja tulla hyväksytyiksi".

Itsekin Jacobs kokee olevansa monella tavalla ulkopuolinen - myös punk-skenessä.

Se on helppo uskoa. Suomessa ei liene kovin monta ulkomaalaista akateemikkopunkkaria. Häntä itseään ulkopuolisuus ei kuitenkaan haittaa.

"En ole koskaan ollut kiinnostunut kuulumaan sisäpiireihin. Olen sitä paitsi saavuttanut jo tavoitteeni, koska harva enää kritisoi minua pukeutumiseni perusteella".

Hetkinen. Jos punkin tavoite on osoittaa muiden reaktioiden kautta se, miten pinnallisin perustein muita ihmisiä tuomitaan, niin miksi punkkarit tuntuvat itse vierastavan niitä, joiden takeissa ei ole niittejä eikä hihamerkkejä?

"Siinä mielessä uskon punkkareiden olevan ihan samanlaisia kuin muutkin. Kuvittelepa menneesi itse baariin kuuntelemaan hyvää keikkaa ja viettämään iltaa kavereidesi kanssa. Aika harvaa kiinnostaa siinä vaiheessa alkaa avautua elämästään ja ajatuksistaan tuntemattomille utelijoille", Jacobs sanoo.

Ja on aivan oikeassa.

Heikki Pölönen

Bongaa punkkari!

Vastavirta-klubi. Vaihtoehtobändien keikkoja käytännössä joka ilta. Liput keikoille maksavat tavallisesti 3-6 euroa. Yläkerrassa olohuonetta muistuttava baari, johon sisäänpääsy on yleensä ilmainen ja jossa musiikki on rauhallisempaa. Pispalan valtatie 39.

www.vastavirta.net

Hirvitalo. Pispalan nykytaiteen keskuksessa voi tutustua kiinnostavien taiteilijoiden töihin. Täältä voit usein myös ostaa taidetta varsin huokeaan hintaan. Näyttelyiden lisäksi Hirvarilla järjestetään muun muassa vaatteiden vaihtotoria. Aukioloajat tiistaista sunnuntaihin klo 14-19. Bussi numero 21 tuo keskustasta käytännössä pihaan saakka. Hirvikatu 10.

www.hirvikatu10.net

Kulttuurikahvila Hertta. Punkkareita löytääkseen ei ole pakko mennä Pispalaan. Hertassa järjestetään live-musiikin lisäksi esimerkiksi elokuva-aiheisia iltoja. Vapauden ja yhteisöllisyyden hengessä voi tilassa järjestää myös itse tapahtumia. Hertan kellarissa toimii Tampere Hardcore Shop, jossa myydään muun muassa punk-levyjä, kirjoja ja sarjakuvia. Näsilinnankatu 22.

www.kahvilahertta.org

Musta Pispala -festivaali. Anarkistiseksi vastakulttuurifestivaaliksi itsensä profiloiva tapahtuma järjestetään tänä vuonna 12.-15. heinäkuuta. Sielua ravitaan muun muassa kirja- ja levymessuilla, fyysistä nälkää estetään ilmaisella vegaanisella ruoalla. Illat pogoillaan punk-musiikin tahdittamana Vastavirralla.

Lisätietoa: www.takku.net

The Havana Bananas -zine. Vanhan liiton leikkaa-liimaa -hengessä toimitettava punk-zine mainostaa itseään sloganilla “Meidän lehti on ihan tyhmä". Silti se kertoo alan bändeistä asiantuntevammin ja syvällisemmin, kuin mihin mikään valtamedia tulee koskaan pystymään. Zinea voi ostaa muutamasta levykaupasta eri puolilta Suomea tai tilata suoraan tekijöiltä.

www.ramopunk.com/hb

Puntala-rock. Legendaarinen lempääläläinen punk-festivaali täyttää tänä vuonna 30 vuotta. Esiintyjäkaartiin kuuluu yhtyeitä niin kotimaasta kuin ympäri maailmaa. Tänä vuonna luvassa ulkomaan punk-runttausta ainakin Iso-Britanniasta, Ranskasta ja Yhdysvalloista. Järjestetään 27.-28.7.2012. Lisätietoa:

www.puntala-rock.com