Pohjalaislikka riisuu aasialaisen naamionsa

Kun näen Anu Myllärin ensimmäisen kerran tamperelaisessa kahvilassa, olen hämmentynyt. Hänen siroutensa yllättää, koska olin odottanut tapaavani kookkaamman naisen, sellaisen, jonka minä olin hänestä kirjan perusteella luonut.

Esikoiskirjassaan Adoptoitu Anu kertoo omasta elämästään ja kokemuksistaan kansainvälisestä adoptiosta. Eteläpohjalainen pariskunta adoptoi hänet Bangladeshista 2,5-vuotiaana.

"Minulla ei ole tarkkoja muistikuvia siitä, kun saavuin Suomeen ensimmäisen kerran. Vanhempani kertoivat, että halusin olla kaikkien sylissä ja kaikkien kaveri", Anu sanoo nauraen.

Hän lisää, että tällainen käytös on tyypillistä adoptiolapsille. He haluavat miellyttää kaikkia, ja oman ydinperheen hahmottaminen on aluksi vaikeaa. Adoptiolapsia yhdistää myös pelko hylätyksi tulemisesta.

Anu on elämässään joutunut kohtaamaan biologisen äitinsä hylkäyksen lisäksi jokaisen lapsen pahimman painajaisen, vanhempien kuoleman.

Äiti kuoli Anun ollessa kahdeksanvuotias. Hän kasvoi jäyhän, mutta rakastavan isän kanssa pienessä pohjalaiskylässä. Isän poismenon aikaan 18-vuotias Anu oli Yhdysvalloissa au pairina eikä saanut tilaisuutta hyvästellä isäänsä.

"Sukulaisten oli vaikea suhtautua minuun vanhempien kuoleman jälkeen. Toisaalta olin heille meikäläisiä, toisaalta en kuulunut sukuun samalla tavalla kuin muut. Parin tätini kanssa olen ollut yhteydessä. Muista sukulaisista en ole kuullut mitään."

Muukalainen
omassa kehossaan

Anu oppi selviytymään itsekseen muutamien ystävien sekä terapian tuella. Isän kuoleman jälkeen seurasi muutto Tampereelle. Isossa kaupungissa ihonväriä ei pidetty nähtävyytenä, mutta uusi elämäntilanne toi uudenlaisia ongelmia.

Asunnon ja työpaikan hankkiminen oli hankalaa. Ihonväriä ei voitu päätellä nimestä tai puheesta, joten puhelimessa oltiin kiinnostuneita, mutta kasvotusten kiinnostus usein lopahti.

Kotona Anu kasvatettiin ja hyväksyttiin suomalaiseksi, mutta kodin ulkopuolella osaa Anun identiteetistä on kyseenalaistettu ja kielletty koko hänen ikänsä.

"Identiteetin muodostaminen on ollut vaikeaa, mutta vanhemmiten elämä on helpottunut. Olen oppinut hyväksymään ulkonäköni."

Aasialaisen ulkonäön takia monille on vaikeaa mieltää hänet suomalaiseksi. Ihmiset puhuvat aluksi ihonvärille.

"Minun on otettava kolme askelta suomalaisiin päin, jotta he voisivat ottaa yhden askeleen minuun päin."

Muutamat läheiset ihmiset, joiden kanssa Anu on saanut olla oma itsensä ilman ihonvärin aiheuttamaa kuilua, ovat auttaneet häntä kivuliaassa kasvuprosessissa.

Rasismi on arkipäivää ulkomailta adoptoiduille. Anu painottaa, ettei rasismia pidä hyväksyä, mutta siihen voi oppia suhtautumaan eri tilanteiden mukaan. Vanhempien tehtävä on kuunnella lasta, keskustella elämän epäkohdista ja varmistaa, että kaikesta selvitään yhdessä.

Hän on luennoinut jo usean vuoden ajan adoptiovalmennuskursseilla. Hänestä vanhempien tulisi ensisijaisesti opetella rakastamisen taitoa.

"Minun vanhempani eivät saaneet valmennusta, kun he adoptoivat minut. He seurasivat omaa tunnettaan. Kaikessa he eivät onnistuneet, mutta minusta heidän tavassaan toimia oli jotakin erityistä, josta tämän päivän vanhemmat voisivat ottaa esimerkkiä."

Ihailen Anun vahvuutta ja rohkeutta kohdata vaikeita asioita. Kaiken kokemansa jälkeen hän on kasvanut eheäksi ja seesteiseksi.

"Olen joutunut kasvokkain kuoleman kanssa, mitä ihmiset usein eniten pelkäävä. Olen huomannut, että elämä jatkuu läheisten kuoleman jälkeen. Fyysistä kuolemaa pahempaa on kuolla itse itselleen."

Keskustelumme ajautuu itsetutkiskeluun, itsenäistymiseen ja harrastuksiin. Ennakkoon suunnittelemani kysymykset rasismista ja kansainvälisestä adoptiosta jäävät kysymättä.

Olennaista Anussa ei ole enää aasialainen ulkonäkö tai siro vartalo, vaan nuoren suomalaisnaisen mieli.

Anna-Kaisa Niinikoski