Minä ja minun naamani tässä hei

Minä, minun, minusta, minulle. Mutta yhteisistä asioista ehdokkuudessani on kysymys, ei minun urasuunnitelmastani.

Minä olen asiantuntija, minä kuuntelen, minulla on parhaita ajatuksia, minä laitan asiat kuntoon, minuun voit luottaa. Minä seison hei tässä räntäsateessa, ota nyt se mainokseni senkin pahvi ja muista äänestää.

Ai ei, no kiitti hei. Hei sinä siellä...

Kansanedustajaksi tahtovalla ei ole helppoa. Ensin puolueissa taitetaan peistä siitä, keiden kasvot ehdokaslistoilla komeilevat. Esikarsinnan läpäisi 2 315 tyyppiä. Heidän joukostaan valitaan 17. huhtikuuta ne 200 onnellista, jotka pääsevät Arkadianmäelle yleisiksi sylkykupeiksi neljän vuoden pätkätyöhön.

Sisäänpääsyprosentti eduskuntavaaleissa on vajaa yhdeksän - samaa luokkaa kuin monille aloille vaikkapa Tampereen yliopistoon. Mutta yliopiston pääsykokeet ovat kertarykäisy, eduskuntaan päästäkseen täytyy yleensä rämpiä vuosia kestävä määrätietoinen putki.

Ei riitä, että ehdokas on älykäs, sivistynyt ja vilpittömän kiinnostunut yhteiskunnallisista asioista. Tärkeämpää on, että hän haalii luottamustoimia, saa naamansa esille, luo verkostoja ja kaveeraa oikeiden tyyppien kanssa ärsyttämättä vääriä tyyppejä. Hänen pitää elää elämäänsä kuin paraskin verkostomarkkinoija.

Kun vaalit lähestyvät, edustajakokelaan on aika laittaa sekä omat että kavereilta vokotellut rahat likoon. Niillä hän ostaa naamansa ja kehupuheensa mahdollisimman esille mahdollisimman monelle. Lehdet, tienvarret ja mainoskatkot täyttyvät eduskuntaan tahtovista kasvoista.

Mutta mainosrahakaan ei takaa merkittävää äänisaalista saati läpimenoa. Televisiojulkkis tai muu satunnainen hemmo saattaa kiilata vannoutuneen politrukin ohi loppumetreillä. Miten ihmeessä ehdokkaat jaksavat?

Monelle itsensä kauppaaminen on välttämätön pakko, osa poliitikon työnkuvaa. He kokevat jonkun asian tai aatteen niin merkittäväksi, että haluavat kamppailla sen edestä täysin palkein. Heillä on usein paitsi voimakas tarve vaikuttaa asioihin, myös vahva kilpailuvietti. Se antaa intoa patsastella räntäsateessa lappuja jakamassa.

Mutta monen ehdokkaan perimmäinen käyttövoima on sanahelinän taakse piilotettu rakkaus omaan peilikuvaan, halu olla esillä, pyrkiä, päteä ja besserwisseröidä.

Jos saisin päättää, seuraava eduskunta olisi täynnä laajakatseisia ihmisiä - puoluekannasta viis. Älyllisesti ja tiedollisesti päteviä hyväsydämisiä tyyppejä, jotka ovat lukeneet muutakin kuin oppikirjat ja Dan Brownin Da Vinci -koodin. Kriittiseen ajatteluun kykeneviä naisia ja herroja, joilla on elämänkokemusta ja -näkemystä myös henkilökohtaisen kuplansa ulkopuolelta. Ihmisiä, jotka kykenevät välillä nousemaan itsensä, viiteryhmänsä ja puoluekantansa yläpuolelle!

Mutta minulla on vain yksi ääni, enkä vieläkään tiedä, kenelle sen antaisin.

Seppo Honkanen

Kirjoittaja on Aviisin päätoimittaja