Runotyttö kirjoitti itsensä ulos metsästä

Henna Laininen kertoo olleensa lapsena perinteinen kirjoittajatyttö, joka sulkeutui omaan fantasiamaailmaansa. Välituntisin hän pakeni espoolaiseen metsään juttelemaan eläimille.

Yksi syy, miksi Laininen alkoi nuoruudessaan kirjoittaa runoa, oli yksinäisyyden kokemus.

"Runous oli minulle luonteenomainen kieli. Sen avulla aloin hakea yhteyttä toisiin ihmisiin."

Yhteys löytyi, kun Laininen meni lukion jälkeen Oriveden opiston kirjoittajalinjalle. Laininen ei enää voinut kirjoittaa vain itselleen, kun opetukseen kuului se, että kaikki ryhmäläiset saattoivat lukea ja arvioida toisten tekstejä. "Minun piti avata sisäinen maailmani. Samalla näin muiden sisäiseen maailmaan ja tajusin, että myös muut ovat kohdanneet vaikeita asioita."

Oriveden vuoden jälkeen Laininen aloitti yleisen kirjallisuustieteen opiskelun Tampereen yliopistossa. Leikitään ajatuksella, että hän olisi mennyt sinne suoraan lukiosta. Mitä olisi tapahtunut?

"Siitä olisi varmasti seurannut vain pahaa. Ennen kuin olin täyttänyt 20 vuotta, olin herkässä elämänvaiheessa. Tarvitsin hyviä ystäviä, yhteisön, joka auttaa avautumaan ulospäin. Yliopistossa täytyy tosi itsenäisesti löytää omat kontaktit."

Oriveden kontakteista toimintaa Tampereella

Monet Oriveden opistolaiset ovat löytäneet tiensä Tampereelle kirjallisuuden opiskelun pariin, ja tämä porukka - Laininen yhtenä - päätti jatkaa Oriveden perinnettä. He alkoivat pyörittää kirjoittajapiiriä, tuoda tekstejään luettaviksi.

Kertoneeko jotain kirjallisuuden opiskelijoiden arkuudesta tuoda tekstejään julki, että vaikka laitokselle tulee vuodessa yli kaksikymmentä uutta opiskelijaa, kirjoittajapiirin aktiivijäsenten määrä on yleensä pysynyt alle kymmenessä.

Kahden muun kirjallisuuden opiskelijan kanssa Laininen perusti myös sanataideyhdistys Yöstäjän, joka antaa kirjoittamisopetusta edullisesti.

"Monilla sanataidelapsilla on vahvat käsitykset maailmasta. Tesoman ryhmässä on yksitoistavuotias tyttö, jonka mielestä pahoja henkilöhahmoja pitäisi ymmärtää. Kerrankin hän esimerkiksi loi kukista pitävän vampyyrin."

Kesällä 2002 Laininen oli mukana perustamassa nyttemmin jo - ainakin Pirkanmaan runopiireissä - mainetta niittänyttä esiintyvää runoryhmää Ihoteollisuutta.

"Lavarunous on konkreettisesti puhetta toiselle ihmiselle. Siksi siinä pitää miettiä, mitä haluaa sanoa itsensä ulkopuolelta ja yhteiskunnasta", Laininen pohtii.

Teemana
syrjäytyneet

Tämän kevään Laininen on vaihdossa Prahassa, jossa hän opiskelee Tšekin kirjallisuutta.

"Minua kiehtovat oudot ja pienet valtiot, kuinka niiden absurdi historia on vaikuttanut kansaan."

J. H. Erkon kirjoituskilpailun voitto sai Lainisen tulemaan huhtikuun puolivälissä viikoksi Suomeen vastailemaan kulttuuritoimittajien kysymyksiin, tapaamaan perhettään ja ystäviään sekä hakemaan 2 500 euron palkintoa Mikkelistä. Lainisen kymmenen runon sarja on Yksinäisyyden teoria.

Palkintolautakunnan mukaan Lainisella on "omaperäinen runoilijanääni", hän "koskettelee rohkeasti isoja, vakavia aiheita" ja tekee "epäsovinnaisia havaintoja". Runoissa on"metafyysinen, psykologinen ja yhteiskunnallinen taso".

Yhteiskunnallisuus on Lainiselle sitä, että kirjoittaa ihmisistä, joita muuten ei helposti huomata: vanhuksista, lapsista ja syrjäytyneistä.

"Runous on parhaimmillaan yhteiskunnallista, kun se ei saarnaa vaan pysäyttää katselemaan ja kuuntelemaan ennen kuin tekee nopeita moraalituomioita."

Laininen on kirjoittanut laitapuolen kulkijoista, lapsista ja vanhuksista runosarjan Pieni ikonikaappi. "Sen rinnalla, että näkee ihmisten kärsimisen, on tärkeää nähdä muitakin asioita, elämäniloa. Laitapuolen kulkijoista voi löytyä ihailtavaa vahvuutta."