|
"Olipa hauska tutustua", tokaisee keski-ikäinen rouva silmin nähden vaikuttuneena.
Seison Siuntion kylpylän aulassa. Kiitos on osoitettu charmantisti tarinoivalle Veikko Porkkalalle. Hän nousee ketterästi ravintolan pöydästä ja kättelee minua.
Olen ajanut parisataa kilometria tavatakseni kylpylälomalla olevan, 100-vuotiaan punaorvon, kommunistin, ammattiyhdistysmiehen ja taiteilijan. Heti ensi silmäyksellä tiedän, että en ajanut turhaan.
"Eiköhän muisteltavaa riitä, kun mittarissa on jo kolme numeroa", Porkkala sutkauttaa.
Pyydän häntä kertomaan takavuosien vapuista. Mutta ei vielä, ensin pitää kuulla miehen tarina.
"Minä olen elänyt ihmeellisen elämän."
Sisällissodan riehuessa vuonna 1918 Veikko Porkkala oli kymmenvuotias loviisalaispoika. Hänen isänsä Eemeli toimi punaisten joukoissa lääkintämiehenä. Juuri kun isä matkusti Lahden rintamalta kotilomalle, saksalaisjoukot nousivat maihin Loviisan satamassa.
Eemeli Porkkala napattiin kiinni junan vaunussa. Valkoiset teloittivat aseettoman miehen mitään kyselemättä. Porkkala liikuttuu vielä 91 vuotta myöhemmin, kun hän kertoo kuinka löysi isän ruumiin suuren kiven vierestä.
"Miten minusta, Veikko Ilmari Eemelinpoika Porkkalasta, olisi voinut tulla mitään muuta kuin tällainen?", hän kysyy ääni värähtäen.
Tulikivenkatkuinen kommunisti Porkkalasta tulikin. Nuori puuseppä liittyi maanalaiseen, valkoisten kieltämään puolueeseen. Aatteensa vuoksi puolueaktiivi heitettiin vankilaan jo 1930-luvun alussa. Toisen kerran hänet suljettiin selliin, "turvasäilöön", jatkosodan alkaessa.
Kun sota viimein loppui, vankilasta vapautui neljässä vuodessa 47-kiloiseksi laihtunut mies. Sitkeytensä ansiosta hän oli selvinnyt täysijärkisenä kuukausia kestäneestä virumisesta eristyssellin yksinäisyydessä.
"En ole katkera, en sillä tavalla. Mutta tietysti oli katkeraa istua vankilassa, kun olin mielestäni täysin syytön."
Seuraavana keväänä, vuonna 1945, Porkkala järjesti Rautatientorille toisen maailmansodan päättymistä juhlistaneet tanssiaiset. Niihin osallistui 80 000 ihmistä.
"Mutta se ei ollut vapunpäivänä, vaan viikkoa myöhemmin toukokuussa", hän selventää.
Istumme hotellihuoneen lasitetulla parvekkeella. Aurinko porottaa niin lämpimästi, että minulle tulee hiki. Ehdotan siirtymistä sisätiloihin.
"Ei tarvitse. Päiväntasaajallakin pidin aina lämmöstä."
Porkkala kertoo uskovansa itsensä kurittamiseen ja kehonsa kouluttamiseen.
"Edelleenkään en käytä hanskoja talvella. Isäni kasvatti minua spartalaisin menetelmin."
Hetkinen. Onko siinä sadan ikävuoden salaisuus?
"Ei spartalaisuus sellaisenaan tee ketään satavuotiaaksi, mutta se, että elää säännöllisesti ja tekee työtä, on ihmiselle tärkeää. Mutta kaikkein tärkeintä on nauttia elämästä."
Hän täsmentää, ettei se tarkoita suklaapalojen mutustelemista.
"Pitää elää niin, että mieli pysyy virkeänä ja nauttii elämästä henkisesti."
Porkkalan mielestä nykynuoret elävät liian helppoa elämää.
"Mutta ei kenenkään elämän niin rankkaa tarvitse olla kuin minä olen joutunut kokemaan."
Alkoholia Veikko Porkkala ei ole käyttänyt koskaan, mitä nyt lääkärin määräyksestä tilkan konjakkia.
"Olen aina ollut sitä mieltä, että jos haluaa muistinsa säilyttää, parempi on olla ryyppäämättä. Nythän sen lääketiedekin todistaa."
Porkkalan pää todistaa aivan samaa. Se leikkaa yhä kuin paraskin partahöylä.
"Minulla on ihmeellinen muisti", hän toteaa.
Niin on! Elämänkertateoksensa, Puuseppä työväenluokan palvelijana,hän kertoo kirjoittaneensa kokonaan ulkomuistista. Silloin hän oli 90-vuotias.
Teräksisen vanhuksen mielen on pitänyt virkeänä esimerkiksi 4 000 kirjan kokoelma, maalaaminen ja edelleen jatkuva matkailuharrastus.
"Satavuotiaana olemisessa harmittaa se, että keho rappeutuu väistämättä. Enää en näe lukea enkä maalata."
Viime syksynä Kallion kirjastossa oli Porkkalan ensimmäinen taidenäyttely. Vanhimmat taulut olivat lähes 80 vuoden takaa. Näyttelystä tuli valtakunnan uutinen.
"Ei minulla ole erityistä mielipidettä. Häntä en ole tavannut", toteaa aikaansa tiiviisti seuraava mies Barack Obamasta.
Josif Stalin, Ho Chi Minh, Che Guevara ja Juri Gagarin eroavat Obamasta ainakin yhdessä suhteessa. Heidät Porkkala on tavannut.
Joudun kerta toisensa jälkeen haukkomaan henkeäni kuunnellessani vieressäni istuvaa elävää historian kirjaa. Eräässäkin sivulauseessa paljastuu, että Porkkala on tutustunut Fidel ja Raoul Castroon heti Kuuban vallankumouksen jälkeen.
"Sanoisin, että oikein reiluja kavereita he olivat", hän analysoi Castrojen veljesparia.
Vuonna 1960 Kansainvälisen rakennus-, rakennusaine- ja puutyöväenliiton pääsihteeriksi valittu Porkkala matkusti pitkän pääsihteerikautensa aikana kaikkialla maailmassa. Liitossa oli 17 miljoonaa jäsentä. Veikko Porkkala oli nimekäs kansainvälinen vaikuttaja. Välillä hän oli jopa suurvaltapolitiikan ytimessä, ratkomassa Neuvostoliiton ja Kiinan kiistoja.
"Sanoin neuvottelijoille, etten voi tehdä ratkaisuja Neuvostoliiton enkä Kiinan puolesta. Minä teen Porkkalan ratkaisuja. Sain päälleni Kiinan vihat, enkä meinannut päästä Vietnamista takaisin Suomeen."
Neuvostoliiton hajoaminen oli hänelle kova pala. Veteraanikommunisti ei ole vieläkään hyväksynyt, että jättiläisvaltio luhistui.
"Se oli huono juttu työväenluokalle. Elämä oli Neuvostoliiton aikaan mielenkiintoisempaa. Maailmassa tapahtui paljon enemmän."
Terassituolissa istuva lempeä vanhus kertoo olevansa edelleen vakuuttunut vallankumouksen tarpeesta. Satavuotiaan puhe saa aivan uutta pontta. On helppo kuvitella hänet toiseen maailmanaikaan ja paikkaan, pitämässä puhetta lainehtiville ihmisjoukoille.
"Nyt ne, jotka ovat rikkaita, tulevat rikkaammiksi. Ne, jotka ovat köyhiä, tulevat köyhemmiksi. Ei, näin emme voi elää!"
Porkkala harmittelee, ettei itse enää työväenluokan vallankumousta näe, koska on siihen vähän liian vanha.
"Mutta kaikki elämänkokemus, joka minulla on, kertoo, että vallankumous tulee. Se on minun testamenttini. "
Koetan varovasti vihjailla, että kai nykyisessä järjestelmässä on jotain hyvääkin. Hän miettii pitkään.
"On. Lasten asema on parantunut. Yhteiskunnan pitää kiinnittää huomiota lapsiin ja nuoriin."
Ai niin, se vappu. Siitähän meidän pitikin puhua. Porkkala rykäisee ja palaa muistoissaan 92 vuoden takaisiin tapahtumiin, aikaan, jolloin hän kävi ruotsinkielistä koulua.
"Silloin ei ollut vielä olemassa sinivalkoista Suomen lippua, vaan maassa käytettiin punakeltaista leijonalippua. Isä pakkasi minulle lipun mukaan vappujuhlaan. Ruotsalaisporvareiden lapset heiluttelivat leijonalippuja, mutta minun lippuni oli kokonaan punainen."
Se oli keväällä 1917.
"Isäni piti sinä vappuna viimeisen julkisen puheensa, jota olin kuuntelemassa."
Seppo Honkanen,
teksti ja kuva
1908 Veikko Ilmari Eemelinpoika Porkkala syntyy
1918 isä Juho Emil Porkkala teloitetaan
1921 ensimmäinen työpaikka sälekaihdintehtaassa
1926 ensimmäinen avioliitto, josta kaksi tytärtä
n. 1930 maalaa ensimmäisen taulun
1932 liittyy maanalaiseen kommunistipuolueeseen
1933-1935 poliittinen vanki
1940-1944 poliittinen vanki
1945 järjestää 80 000 hengen tanssiaiset Rauta-tientorilla maailmansodan loppumisen kunniaksi
1946 Helsingin huoltolautakunnan pj:ksi
1951 kättelee Stalinia
1954-1956 opiskelee Moskovassa
1960 kansainvälisen rakennus-, rakennusaine- ja puutyöväen liiton pääsihteeriksi. Liitossa kymmeniä miljoonia jäseniä. Tapaa työtehtävissä mm. Fidel ja Raoul Castron, Ho Chi Minhin, Che Guevaran, Juri Gagarinin ym. kommunistimaiden merkkihenkilöitä. Matkustaa lähes sadassa maassa.
1973 Chilen presidentti Salvador Allende murhataan, Porkkala on viimeisiä häntä filmanneita.
1983 eläkkeelle 75-vuotiaana
1999 esikoiskirjailija 90-vuotiaana
2008 esikoistaidenäyttely Kallion kirjastossa 100-vuotiaana
Kommentointi on suljettu arkistosivulla.
Tampereen ylioppilaslehti Aviisi | Yliopistonkatu 60 A, 33100 Tampere | puh. 050-36 12 853
Sivujen ulkoasu: Seppo Honkanen