Mielensä voi pahoittaa myös äänikirjana

Kahdeksankymppinen Mielensäpahoittaja on ehtivää sorttia: kirjojen ja äänikirjojen lisäksi Mielensäpahoittaja on ehtinyt seikkailemaan jo radiossa, presidentinvaaleissa ja kolumnistina Helsingin Sanomissa.

Tuomas Kyrön idea vanhasta valittavasta jäärästä ei ole kovin tuore, mutta se on osoittautunut erittäin toimivaksi.

Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike on jatkoa vuonna 2010 ilmestyneelle teokselle Mielensäpahoittaja. Teos on edeltäjänsä tavoin saatavana sekä paperi- että äänikirjana.

Ruoan ympärillä pyöritään kuin keittoa hämmentäen, mutta pelkäksi reseptien lukemiseksi äänikirja ei jää. Pääpaino on ympäristöään tarkkailevassa ihmisessä, jolla on vastaus niihinkin kysymyksiin, joihin ei vastausta odoteta.

Pespektiiviä yli 80-vuotiaalla hahmolla on kertynyt nykypäivästä aina takaisin aikaan, jolloin erikoisuuden tavoittelu tarkoitti herne-maissi-paprika-sekoitteen käyttöä ruoanlaitossa.

Kyrön teksti on rönsyilevää, mutta hyvin rajattua. Liioittelevan totisessa yksinpuhelussa on vaikuttava poljento. Päähenkilö vaihtaa sujuvasti kaloista politiikkaan ja vetää linjat suoriksi perunan ja lattialämmityksen välillä. Avaraa luontoa 21 vuotta katsoneen miehen puheet on rakennettu kollektiivisen muistin varaan niin taitavasti, että tarttumispintaa tekstiin löytyy iästä riippumatta.

Antti Litjalla on lukijana tarkka rytmi puheessaan. Illuusio itsenäisyyden vanhuudelle menettävästä miehestä säilyisi paremmin, mikäli otsikot ja luvut olisi lukenut Litjan sijasta joku muu.

Kiintoisaa on seurata, mihin suuntaan Kyrö kustantajineen kehittää Mielensäpahoittaja-konseptia. Osataanko hahmosta irrottaa, ennen kuin se alkaa toistaa itseään? Rakastettava hahmo on tuttuudessaan niin sympaattinen, että henkilöhahmon kehittäminen saattaa olla haastavaa ilman, että joku pahoittaa mielensä.

Sanna-Kaisa Lähdeaho

****

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja ja ruskea kastike, WSOY 2012