Kalan loppu

Kalaa lautaselle lapatessa tulee harvemmin ajatelleeksi sen alkuperää. Merestähän se on tullut, kyllä siellä kalaa riittää.

Asia ei ole kuitenkaan niin yksinkertainen. Pahimmillaan kalapuikko on pyydetty sukupuuton partaalla horjuvasta ylikalastetusta kalakannasta ja kiertänyt puoli maapalloa käsittelylaitokseen Aasiassa, jossa se on käsitelty, pakastettu uudestaan ja lähetetty takaisin Eurooppaan.

Globaalin kalatalouden aikana valintamme Suomessa vaikuttavat kalakantoihin ympäri maailmaa.

Kalakannat heikkoja

Kalastus on äärimmäisen tärkeä osa maailman ruokahuoltoa. Vuonna 2009 maailman meristä ja järvistä nostettiin 90 miljoonaa tonnia kalaa ja äyriäisiä. Kun tähän lisätään vahvasti kasvaneen vesiviljelyn, eli kasvatetun kalan ja äyriäisten määrä, nousee yhteismäärä hulppeaan yli 145 miljoonaan tonniin.

Valtaosa eli noin 84 prosenttia tästä valtavasta ruokakasasta käytettiin YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestön FAO:n mukaan suoraan ihmisravintona. Maailmanlaajuisesti 1,5 miljardia ihmistä saa enemmän kuin 20 prosenttia eläinproteiinistaan kalasta.

Kalastukseen liittyy myös suuria ongelmia. Valtavat troolarit kyntävät maailman merillä tupruttaen ilmastonmuutosta kiihdyttävää hiilidioksidia ja tuhoten herkkiä pohjaekosysteemejä sekä paikallisia elinkeinoja. Paljon puhutaan myös sivusaaliista, kuten kalaverkkoihin tukehtuvista merikilpikonnista ja delfiineistä.

Tehokkaasti uusiutuvana luonnonvarana tunnetun kalan riittävyydestä ei kuitenkaan ole osattu huolehtia. Vaikka paikallisia kantoja on menetetty, on meriä pidetty ehtymättöminä kala-aittoina.

Nyt on herätty siihen, että yksikkökohtaiset saaliit ovat kääntyneet laskuun 80-luvun lopusta lähtien. Tätä on kompensoitu lisäämällä kalastusta ja kalastuspainetta. Kalakannat eivät ole kestäneet ylikalastusta, ja kanta toisensa jälkeen romahtaa.

"Tämä on ensimmäinen kerta maailman historiassa, kun kalansaalis on lähtenyt pysyvämpään laskuun. Se on järisyttävä tieto. Aikaisemmin puhuttiin tonnikalan yhteydessä sivusaaliina saatavista delfiineistä, mutta nykyään huoli monen tonnikalalajin kohdalla on se, että kohta ei ole kalaa pyydettäväksi", kertoo WWF:n ohjelmapäällikkö Sampsa Vilhunen.

Hän viittaa Science-lehdessä vuonna 2006 julkaistuun tutkimukseen. Siinä todetaan kaikkien kaupallisesti merkittävien kalalajien kantojen romahtavan vuoteen 2048 mennessä, mikäli nykymeno jatkuu.

Samaan aikaan maailman väestö lisääntyy ja ruoan tarve kasvaa. Kalan kysyntä kasvaa jopa väestönkasvuakin nopeammin.

"Tämä yhtälö on mahdoton. Meidän on pakko tehdä jotain toisin", toteaa Vilhunen.

Kansainvälistä bisnestä

Kalastuksen säätely on kuitenkin osoittautunut hankalaksi. Maailman kalastusaluslaivaston arvioidaan tällä hetkellä olevan noin kaksi ja puoli kertaa kestävän kalastuksen mukaista maksimikokoa suurempi. Kasvanut kalastuspaine tarkoittaa myös sitä, että hupenevat taloudelliset voitot jakautuvat yhä useammalle yrittäjälle.

Laivaston purkamista hankaloittaa kuitenkin kalastusteollisuuden työllistävä vaikutus ja siinä pyörivät isot rahat. Hallitukset myös tukevat kalastajia eräiden arvioiden mukaan jopa 15 miljardilla dollarilla (11,5 miljardia euroa) vuosittain.

Lähes 40 prosenttia maailman kalantuotannosta menee vientiin. Kansainvälisen kalakaupan arvo oli vuonna 2009 96 miljardia dollaria (75 miljardia euroa), joka on puolitoista kertaa Suomen valtion budjetti. Isoimmat viejämaat ovat Kiina ja Norja, kun taas kalaa tuovat erityisesti EU, Yhdysvallat ja Japani. EU onkin maailman isoin markkina-alue tuontikalalle.

Globalisaatio on ottanut kopin myös kalanjalostuksesta luoden erikoisia käytäntöjä. Norjassa kasvatettua kalaa kuljetetaan Aasiaan käsiteltäväksi, josta jalostetta taas tuodaan takaisin Eurooppaan.

"Tämä oli tavallisempaa Suomessakin muutama vuosi sitten, mutta nykyään valtaosa kalasta tulee suoraan tänne. Keski-Euroopassa tämä on kuitenkin edelleen tyypillistä, ja on tunnistettu jopa triplapakastusketjuja, eli sama tuote on pakastettu ja sulatettu kolmesti", Vilhunen kertoo.

Kalan lisäksi kalastuslaivastot seilaavat polttoainetukiaisten siivittämänä yhä kauempana kotivesiltä, mikä vaikeuttaa säätelyn toteuttamista.

Eräs tunnettu esimerkki on eurooppalaisten alusten kalastus Länsi-Afrikan edustalla, erityisesti Mauritaniassa. Kansainvälinen merilaki sallii kalastusoikeuksien myymisen, jos maksimaalista kestävää saalismäärää, eli saalista, joka voidaan kalastaa kannan heikentymättä, ei saada omin voimin hyödynnettyä.

"Kaikki tieto kuitenkin viittaa siihen, ettei tällaista ylijäämää ole Mauritaniassa olemassa. Nykyinenkin kalastuspaine on liian kova", kertoo Helsingin yliopiston kalastusbiologian professori Sakari Kuikka.

Silti EU ostaa veronmaksajien rahoilla oikeuksia Mauritanian rannikon mustekalan kalastukseen. Tuotteet eivät edes päädy Eurooppaan, vaan suurin osa pakastetaan ja viedään Japaniin.

Myös paikallinen talous kärsii. Siinä missä paikallinen kalastus on työvoimavaltaista ja energiaa säästävää, kalastavat teollisesti toimivat eurooppalaistroolarit kauempana rannikosta. Ylikalastuksen seurauksena paikallisille on jäänyt yhä vähemmän pyydettävää.

Säätely on vaikeaa

Tieteellistä tietoa säätelyn tueksi olisi kyllä tarjolla. FAO:n lisäksi maailman kalakantoja seuraa laaja kirjo erilaisia tieteellisiä tahoja. Kuikka tutkii kalakantoja säätelyn ja päätöksenteon näkökulmasta ja tekee monimutkaisia mallinnuksia, joiden pohjalta arvioidaan säätelyn vaikutuksia kalakantoihin. Hän on ollut mukana EU:n komissiota neuvovassa tieteellisessä komiteassa jo 12 vuotta.

"Tarkkoja summia on vaikea sanoa, mutta luotettavien arvioiden mukaan EU:n kalakantojen tutkimiseen käyttämä rahamäärä on suurempi kuin sen kalastuslaivaston tuottama arviolta 200 miljoonan euron liikevoitto."

Vaikka suurin osa Euroopan kalakannoista on edelleen heikossa kunnossa, jotkin säätelytoimenpiteet ovat Kuikan mielestä olleet onnistuneita. Monivuotisten kalastussuunnitelmien avulla on saatu esimerkiksi Itämeren turskakantoja elpymään.

EU on myös sitoutunut Johannesburgin sopimuksessa saattamaan kalastuksensa kestävälle tasolle vuoteen 2015 mennessä.

"Nyt näyttää siltä, että tavoitteeseen ei päästä ajallaan. Se kuitenkin sitoo EU:n kalastamisen kehittämistä pitkällä tähtäimellä ja vaikuttaa myös Euroopan ulkopuoliseen kalastukseen."

WWF:n Vilhunen suomii kalastussäädöksiä kovalla kädellä. Hänen mielestä yhteinen kalastuspolitiikka on yksi suurimmista EU:n epäonnistumisista ikinä.

"Periaate on hyvä. Joka merialueelle määritellään maakohtaiset kiintiöt eri kalalajeille. Mutta kiintiöissä ei ole noudatettu omien tutkijoiden suosituksia, vaan ne on poliittisissa neuvotteluissa kasvatettu moninkertaisiksi."

Esimerkki löytyy kotinurkilta. Suomi ajoi neuvotteluissa Itämeren lohelle nelinkertaista kiintiötä verrattuna tutkijoiden ja EU:n komission suosituksiin maksimaalisesta kestävästä saaliista. Neuvotteluissa kiintiöt kutistuivat kaksinkertaisiksi.

"Kuitenkin niissä tapauksissa, joissa suositeltuja kiintiöitä on noudatettu, on saatu heti näkyviä muutoksia parempaan", Vilhunen yhtyy Kuikan turskaesimerkkiin.

Tähän päälle tulevat vielä laiton kalastus ja sivusaaliina tulevat ei-toivotut kalalajit. WWF:n arvion mukaan joka vuosi jopa 30 miljoonaa tonnia kalaa heitetään kuolleena takaisin mereen.

"Tarvitsemme tiukempia rangaistuksia laittomasta kalastuksesta. Toivottavasti myös kehitteillä oleva takaisinheittokielto menee läpi. Tällä hetkellä Norja on ainoa maa maailmassa, jossa sivusaalista ei saa heittää mereen. Tämä pakottaa kehittämään kalastustekniikat valikoivammiksi", toteaa Vilhunen.

Kalastustehoon voidaan vaikuttaa tarpeeksi pienillä kiintiöillä, mutta taloudellisesti järkevintä olisi purkaa kalastuslaivaston ylikapasiteettia. Kalastusaluksista luopumiseen on tarjottu tukiaisia, mutta niiden teho on jäänyt heikoksi. Yleensä tukirahat vain valuvat takaisin kalastukseen uusina investointeina.

Kuikan mukaan yksi toimiva ratkaisu olisivat vaihdettavissa olevat kalastajakohtaiset kiintiöt. Käytännössä se tarkoittaisi markkinavoimien käyttöönottoa kalastuksen saattamiseksi kestävälle tasolle. Kullekin kalastajalle annettaisiin tietty prosenttiosuus kiintiöstä, jonka hän voisi halutessaan myydä eteenpäin. Tehokkaimmin toimivat kalastajat voivat ostaa kiintiöitä, ja heikommin toimivat poistuvat markkinoilla.

"Markkinavoimat vähentävät kapasiteettia, eikä säätelijän tarvitse tehdä poliittisesti hankalia valintoja poistettavista aluksista", Kuikka visioi.

Ihmisen omistaessa oman osansa kiintiöstä kalakantojen kehittäminen pitkällä jänteellä kiinnostaa eri tavalla kuin kokonaiskiintiöstä muiden kanssa kilpaillessa. Vaihdettavia kiintiöitä onkin sovellettu menestyksekkäästi ympäri maailmaa.

"Kun keskustelin tanskalaisten kanssa, he sanoivat vaihdettavien kiintiöiden olleen paras kalastuksensäätelypäätös koskaan."

Ajatus kaikille kuuluvien kalavarojen yksityistämisestä on kuitenkin monelle vieras.

"Esimeriksi Islannissa on käyty paljon keskustelua, onko eettisesti oikein antaa yhteistä omaisuutta yhdelle ryhmälle. Se on eettinen ja moraalinen keskustelu, johon tiede ei anna vastausta", Kuikka toteaa.

Vesiviljelyn merkitys kasvaa

Vaikka pyydetty kalansaalis ei ole kasvanut vuosikymmeniin, kokonaiskalamäärä on lisääntynyt tasaisesti vesiviljelyn ansioista. YK:n Rio+20 -raportissa vesiviljelyllä tuotetun kala- ja äyriäismäärän kerrotaan kasvaneen vuodesta 1992 vuoteen 2009 mennessä yli 245 prosenttia. Se vastaa nyt jo yli puolta pyydetyn kalan määrästä.

"Vesiviljely on globaalissa mittakaavassa täysin välttämätöntä. Niin sanottu blue revolution kasvatetun kalan tuotannon lisäämiseksi on ollut käynnissä jo parikymmentä vuotta ", kertoo Timo Mäkinen, Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen RKTL:n kalankasvatukseen liittyviin biologisiin ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin erikoistunut tutkija.

Suurin yksittäinen vesiviljelijä on Kiina, joka tuottaa 2/3 kaikista maailmassa kasvatetuista kaloista ja äyriäisistä. Suomalaisille kiinalaista karppia tutumpaa on norjalainen kassikasvatettu lohi, jonka tuotanto on kasvanut räjähdysmäisesti.

Kalankasvatus ei ole kuitenkaan automaattivastaus maailman kalakantojen ongelmiin. Kalanruoaksi päätyvää rehukalaa pyydetään samoista ylikalastetuista kannoista.

"Valtaosa rehukalasta on kuitenkin kestävästi kalastettua. Myös kalaraaka-aine pystytään käyttämään nykyään käyttämään tehokkaammin hyväksi ja kalaproteiinille ollaan kehittämässä vaihtoehtoja", Mäkinen kertoo

Vesiviljelyssä on kuitenkin muitakin ongelmia. Kasvattamot kuormittavat paikallista vesiekosysteemiä. Esimerkiksi suomalaisten suosima norjalainen lohi aiheuttaa valtavia ongelmia luonnonlohikannoille levittäessään loisia ja heikentäessään geeniperimää.

Suomessa kirjolohen kasvatus merellä puolestaan aiheuttaa ravinnekuormitusta, koska rehu tehdään Atlantilta pyydetystä kalasta. Uudet tekniikat kuitenkin mahdollistavat myrkyllisten aineiden poistamisen Itämeren silakasta ja kilohailista, jolloin niiden käyttäminen rehuna olisi mahdollista.

"Tällä tavalla ei tule uusia ravinteita Itämereen. Suurin ongelma kalankasvatuksessa Suomessa onkin saariston virkistyskäyttö. Tarvittavaa tilaa kannattavan kokoisille kasvattamoille on vaikea löytää", arvelee Mäkinen.

Vilhusen näkemys on varovaisempi. Hänkin myöntää kasvatuksessa tapahtuneen paljon kehitystä, esimerkiksi muuten hukkaan menevästä perkuujätteestä voidaan nykyään tehdä luomurehua. Hän ei silti näe kalaa syövien lajien, kuten lohen, kasvatuksessa juurikaan kasvunvaraa.

"Paremmat näkymät ovat kaikkiruokaisilla, esimerkiksi Aasiassa kasvatettavilla lämpimän veden lajeilla. Siellähän se suurin ihmismassakin on."

Kalaa kotivesiltä

Suomessa kalakantojen tilanne on parempi kuin maailmalla. Muutamat lajit, kuten itämeren villi lohi, meritaimen ja vaellussiika, ovat uhanalaisia, mutta meillä on myös valtava kasvupotentiaali vähempiarvoisina pidettyjen lajien suhteen. RKTL:n tuoreen tutkimuksen mukaan rannikolta voisi saada vuosittain 2-5 miljoonaa kiloa särkikalaa.

Kaikki tuntuvat olevan samaa mieltä kotimaisen kalan arvostuksen parantamisen tärkeydestä.

"Kalaoppaassamme suosittelemme ensisijaisesti kotimaista kalaa. Suomessa ei ole ollenkaan samassa mittakaavassa ongelmia laittomasta kalastuksesta tai sivusaaliista kuin maailman merillä", sanoo WWF:n Vilhunen.

Kuitenkin yli 70 prosenttia Suomessa syödystä kalasta tulee ulkomailta, ja trendi on ollut kasvava. Suomalainen söi vuonna 2009 keskimäärin 15,7 kiloa kalaa, josta 11,2 kiloa tuli ulkomailta.

"Norjasta tulee puolet kaikesta Suomeen tuotavasta kalasta. Myös Ruotsista tuodaan paljon kirjolohta, joka on itse asiassa suomalaisten siellä kasvattamaa", kertoo RKTL:ssa kalan tuontia ja vientiä tutkiva Aune Vihervuori.

Suurin osa tuotavasta kalasta menee ihmisravinnoksi. Tässä on tapahtunut hurja muutos, sillä 80-luvulla kalaa tuotiin lähinnä rehuksi.

"Kalajauhoa käytettiin maataloudessa paljon. Sen käyttöä alettiin vähentää systemaattisesti, kun puhuttiin kananmunienkin jo maistuvan kalalle", Vihervuori kertoo.

Tärkein yksittäinen tuote on norjalainen viljelty lohi. Myös tonnikalasäilykkeitä tuodaan paljon. Niiden alkuperämaa on yleensä Thaimaa.

"Meidän täytyy ymmärtää, että tuontikalan ostamisen takia meillä on vaikutusta myös maailman merten tilaan", Vilhunen toteaa.

Kuluttaja valitsee

Tieto lisää tuskaa, sanotaan. Eettisesti oikeita valintoja etsivä menee kaiken tietotulvan keskellä helposti sekaisin, eikä hyviä vaihtoehtoja tunnu olevan olemassa.

"Kalalle ruokana on voimakkaan tiedottamisen kautta syntynyt paljon negatiivista brändiä. Se on kuitenkin erittäin terveellistä ja paikallisen kala hiilijalanjälki on pieni. Toivoisinkin kala-asioiden tasapainoista tarkastelua eri aspektien suhteen", Kuikka sanoo.

Kuluttajalle on olemassa apuvälineitä avuksi kalanvalintaan. WWF on julkaissut ison kalaoppaan. Vaikka se on herättänyt keskustelua varsinkin ammattikalastajien joukossa, on opas hyvä lähtökohta. Oppaassa suomessa kaupan olevat kalalajit jaetaan suositeltaviin, harkittaviin ja vältettäviin.

Lisäksi on kehitetty erilaisia sertifikaatteja kalatuotteille. Luotettavin ja suurin on Marine Stewardship Councilin MSC-merkintä. Merkintä kertoo tuotteen olevan kestävän kalastuksen periaatteiden mukaan pyydetty.

"Suomi on maailman nopeimmin kasvava MSC:n markkina-alue. Kolme vuotta sitten tuotteita oli 8, nyt on 280", iloitsee Vilhunen.

Kaikkein eettisin vaihtoehto hankkia kalaruokaa on kuitenkin pyytää se itse. Vapaa-ajan kalastajat nostavat edelleen lähes puolet Suomessa syödystä kotimaisesta kalasta. Lisäksi onkiminen tai virvelin heittely lähirannassa on rentouttavaa puuhaa, vaikka lounas jäisi saamatta.

Juho-Matti Paavola, teksti

Syö särkeä, se kasvattaa järkeä!

1. Suosi kotimaista kestävästi pyydettyä kalaa. Korvaamalla tuontikalaa paikallisilla saaliilla voidaan laskea valtamerien kalastuspainetta. Lähellä tuotettu kala vähentää kuljetuksesta aiheutuvia ympäristöhaittoja ja on myös tuoreempaa kuin kaukaa kuljetettu.

2. Syö ravintoketjussa alaspäin. Jätä suuret petokalat rauhaan ja syö enemmän pieniä, nyt pääosin eläinten rehuksi päätyviä lajeja, kuten silakkaa ja sardiineja.

3. Kysy MSC-ympäristömerkittyjä (Marine Stewardship Council) kalatuotteita.

4. Älä osta tai pyydä alamittaisia kaloja. Kalakannan säilymiseksi on tärkeää, että kalat ehtivät kasvaa kyllin suuriksi lisääntyäkseen edes kerran, ennen kuin ne pyydetään. Varmista että ostamasi kalat ovat suurempia kuin niiden virallinen alamitta. Kauppa ei saa myydä alamittaisia kaloja, mutta väärinkäytöksiäkin esiintyy.

5. Osta vaihtelevasti. Pyri ostamaan myös vähemmän kalastettuja lajeja, kuten särkikaloja, jolloin suosituimpiin lajeihin kohdistuvat pyyntipaineet pienenevät.

6. Vältä ostamasta syvänmerenlajeja, koska ne ovat erityisen herkkiä liikakalastukselle. Syvänmerenkalastus on edelleen suurilta osin rajoittamatonta.

7. Älä osta kaloja tai äyriäisiä, jotka ovat uhanalaisia.

Lähde: WWF

Suosi ahventa

Ahven, hauki, kampela, kuha, lahna, made, muikku, särki.

Harkitse lohta

Kirjolohi, lohi (kasvatettu norjalainen), nahkiainen, nieriä, tonnikala (säilyke, Skipjack, Bonito, Albacore).

Vältä tonnikalaa

Lohi (Itämeren villi ja kasvatettu chileläinen), siika (villi vaellussiika), taimen (villi meritaimen ja järvitaimen), tonnikala (tuore, sini-, keltaevä- ja isosilmätonnikala).

Täydelliset listat osoitteessa: http://wwf.fi/kalaopas/