Jouhikon likainen puoli

Rammat jumalat -levyn kannessa tuijottaa tuimannäköinen tatuoitu mies aurinkolasit päässä, kummassakin kädessä jouhikkoa pidellen. Niin, jouhikkoa.
Pekko Käppi liikkuu luontevasti kahden maailman, kansanmusiikin ja rockin, välillä.

"1990-luvun lopulla minulla oli kansankynttilöintiprojekteja", Käppi sanoo. "Mielestäni oli tärkeää, että perinnemusiikkia pystyi esittämään Yo-talolla tai Doriksessa."

Käppi on venyttänyt kansanmusiikin rajoja levyttämällä soitinrakentaja Juhana Nyrhisen kanssa vanhoja Suomi-punk-covereita Mun paras ystävä -albumille.

"Lähiaikoina olen soittanut jouhikkoa vahvistimen läpi niin lujaa kuin mahdollista. Lujaa pitää soittaa."

Lukion jälkeen Käppi oli kyllästynyt silloisiin laulaja-lauluntekijätyyliisiin musiikkiprojekteihinsa. Hän asui pienessä Paraisten kaupungissa Turun kupeessa. Turussa hän kävi open stage -folk-klubilla, jossa esiintyi suomalaiseen kansanmusiikkiin vihkiytyneitä soittajia.

Kansanmusiikki alkoi kiinnostaa. Jouhikossa Käppiä viehätti minimalismi. Jouhikossa on yleensä vain kaksi tai kolme kieltä, ja siitä saa viidestä kuuteen säveltä.

"Selkeät rajat ovat huojentavat. Kitarassa on hirveästi vaihtoehtoja. Tulee sellainen ahdistus, että siinä on liikaa."

Käppi aloitti jouhikon soiton Ala-Könni-opistossa 1997 ja muutti Tampereelle opiskelemaan etnomusikologiaa 1998. Hän on soittanut jouhikkoa kuusitoista vuotta, julkaissut kolme sooloalbumia ja vaikuttanut useissa kokoonpanoissa. Jouhikon ilmaisu ei silti ole käynyt ahtaaksi.

"Kun on soittanut pitkään, huomaa, että jouhikossa onkin paljon enemmän mahdollisuuksia. Ajattelen niin kuin monet suuret rytmimusiikin gurut, että olennainen on jossain muussa kuin siinä, kuinka paljon ääniä soittimessa on."

Rammat jumalat -levyn äänimaisema on rujo ja paikoin raskas, hyvin toisenlainen kuin suomalaisesta kansanmusiikista mieleen tuleva kuva kanteleen näppäilystä kansallispuvuissa.

Käppi epäilee, että kansanmusiikkiin liitetty sisäsiisti kuva juontaa juurensa kansakoulusta ja laajemmin kansanvalistusprojektista.

Opiskellessaan Tampereella Käppi keksi aina tekosyitä päästäkseen kansanperinteen laitoksen äänitearkistoon kuuntelemaan arkistolevyjä.

"Todellisuus oli hyvin erilainen", hän sanoo. "Laulajissa ja soittajissa on ollut gangstereita, pahoja ihmisiä ja hyviä ihmisiä. Olen tonkinut kansanmusiikin likaisempaa puolta esiin."

Mitä perinnemusiikin likaiselta puolelta sitten löytyy? Lauluja kuolemasta, murhaballadeja, eroottispainotteisia lauluja. Arkistoissa on paljon materiaalia, jota on sensuroitu syystä tai toisesta, useimmiten rivouden takia.

"Kyllä kansanmusiikki on ollut ihan yhtä pahaa kuin nykyinen musiikki."

Lauluilla on aikanaan ollut enemmän funktiota kuin nykyään. Metsätyömiehillä, merimiehillä ja paimenilla on ollut omat laulustonsa.

"Merimiehillä ja metsätyömiehillä on aika rajut laulut. Lähinnä he laulavat pillusta."

Suuri osa levyn sanoituksista perustuu kansanlauluihin. Kahteen kappaleeseen sanat kirjoitti Kauko Röyhkä.

Käpiltä puuttuivat tekstit kahteen lauluun. Hän oli menossa lämppäämään Röyhkää Vastavirralle. Ville Leinonen, jonka kanssa Käppi jakaa työhuoneen, ehdotti, että hän pyytäisi Röyhkää sanoittamaan biisit.

"Se oli hyvä idea, mutta mietin, uskaltaakohan sitä. Uskalsin sitten kysyä, ja parin viikon päästä Röyhkä lähetti tekstit."

Rammat jumalat -levyn alkuajatuksena oli kidutuksen historia.

"Kun tongin sitä, se rupesi ahdistamaan minua niin paljon, että en halunnut laulaa siitä suoraan."

Levyn teemat ovat silti synkähköjä: paholaiskäsitys eri aikoina, kuolema, rakkaus, irstaus.

"Voi laulaa surullisia kappaleita, mutta niiden ei tarvitse olla mollissa. Ruma voi olla kaunista."

Pekko Käpin Rammat jumalat -levyn julkaisukeikka Telakalla torstaina 16. toukokuuta

Samuli Huttunen, teksti & kuva