Muutakin kuin nostalgiaa

Jyrki Paavola & Veli Pekka Alare: Kutri-Helena. Arktinen Banaani 2005, 56 s., 17 e.

Viivi ja Wagner myy kuin leipä, joten kokoelmat kustantavalla Arktisella Banaanilla on resursseja hemmotella sarjakuvan ystäviä myös herkällä vaistolla ja hyvällä maulla valikoiduilla kotimaisten ja ulkomaisten klassikkosarjojen uusinnoilla.

Nyt koviin kansiin pakataan Jyrki Paavolan & Veli-Pekka Alaren Suosikin sivuja vuosina 1975-79 koristanut Kutri-Helena, joka kommentoi 1970-luvun populaarikulttuurin kenttää parodisesti ja puujalkahuumoria väistelemättä. 70-luvulla suomirock ja -iskelmä kulkivat vielä käsi kädessä, joten mukana on melkoinen määrä nykyisin humpan puolelta tunnettuja artisteja.

Tämä lisää teoksen käyttöikää kummasti, sillä parin vuosikymmenen takaiset listaykköset ovat yhä tuttuja aika laajalle joukolle myöhemmin syntyneitäkin.

Sarjakuvan kirjoittanut Paavola on suomalaisen sarjakuvan veteraaneja. Herran kirjoituskoneesta on lähtöisin muun muassa maamme pitkäikäisin sarjakuva, lähestulkoon 40 vuotta ilmestynyt Puutaheinää. Nykyisin Paavola isännöi Pub Huurupiiloa Kalevassa. Paavolan mukaan Kutri-Helenan paluu oli kustantajan idea.

"Vuosi sitten Kemin sarjakuvapäivien musiikkiteema herätteli ihmiset muistelemaan suomalaisia rock-sarjakuvia, ja siellä Kutri-Helenakin oli tullut puheeksi. Originaalit löytyivät Alaren leskeltä, ja Arktinen Banaani päätti julkaista materiaalin. Aluksi idea tuntui oudolta, että miksi juuri tämä sarja, kun tällä on sen verran ikää ja muutakin tuotantoa piisaa, mutta ainakin Huurupiilon asiakkaat ovat julkaisusta kuultuaan odottaneet sitä innolla", Paavola sanoo.

Paavola ei kuitenkaan lähde ennustamaan nykyisen lukijakunnan ikärakennetta, mutta uskoo sarjansa iskevän parhaiten nostalgiahermon kautta, eli heihin, jotka olivat nuoria vuonna 1975.

Kutri-Helenan huumori on luonteeltaan sangen ajatonta, ja hahmot siinä määrin tuttuja, että vuonna 1973 syntyneeltä menee ohitse vain pari heittoa.

Kutri-Helenan viaton, mutta muodokas hahmo on mainiosti rakennettu kommentaattori tapahtumille - vilpitön innostuja, joka ei kuitenkaan ole idoliensa vietävissä. Huumorin kohteita kunnioitetaan, mutta ei liikaa.

Kun Paavolalla ja Alarella on tapana laittaa varsinaisen toiminnan taustalle melkoinen määrä ylimääräistä kuvallista ja sanallista vitsailua, niin viihdearvot ovat kohdallaan.

Värit on tosin päivitetty tahän päivään. Paavolan mukaan Jii Roikosen työ tällä saralla peittoaa alkuperäiset silloisen kustantajan tekemät värivalinnat. Taiteessa häiritsee ajoittainen hutilointi. Muutama sarja vaikuttaa vasemmalla kädellä piirretyltä, kun niitä vertaa kokonaisuuteen. Löytyy tosin kirjoituspuoleltakin pari hutia, ikävimpänä kokoelman päättävä ruosteinen Teräsmies.

Nykyisin kyseessä on kuitenkin kuluneen puoleinen vitsi. Sarjat on koottu kronologisessa järjestyksessä, mutta tässä kohtaa järjestelmällinen lähestymistapa tekee kohteelle pienen karhunpalveluksen.

Viime kesänä Suomen nuorisoa vaivannut Finnhits-villitys on vaihtunut jo kasarimetallin meininkeihin, eli tämä albumi ei osu aivan trendin huipulle, mutta löytää varmasti yleisönsä muutenkin. Juice Leskisen alkusanat ja Vesa Kataiston jälkipuhe auttavat nuorisoa sarjan kontekstoinnissa. Suomalaisen populaarimusiikin ja sarjakuvan historiaa ei tarvitse häpeillä - Kutri-Helenalle ei naureta, mutta hänen seurassaan naurattaa melkoisella varmuudella.